Kotioppäin

Kirsi

Siirryttiinpä tosiaan Kapkaupunkiin loppulomaksi. Kävi nimittäin niin, että alkoi pikku hiljaa erilaisissa pusikoissa istuminen riittää. Botswanassa ajettiin kohti pohjoista ajatellen koko ajan, että seuraava kaupunki on varmaan tosi hieno, koska meille oli vinkattu useammastakin paikasta käyttämällä mm. sanoja "keidas keskellä ei mitään" ja "Botswanan kaunein kaupunki". Muuten hyvä, mutta kun sitä seuraavaa kaupunkia ei koskaan tullut vaan lähinnä kadunpätkä, jonka varrella oli huoltoasema, kauppa ja hiukan aiempaa tiheämpään vuohia. "Keidas keskellä ei mitään" oli siis oikeastaan "ei mitään keskellä ei mitään". Tämä toistui muutamaan kertaan n. 400 kilometrin välein ja kertaalleen vielä Namibian puolellakin, kunnes totesimme, että on parempi luovuttaa.

No, norsuja nähtiin kuitenkin paljon, joten ei todellakaan mennyt aika hukkaan. Jotenkin aika vekkulia, kun ajelee kaikessa rauhassa pitkin maantietä ja ykskaks neljä norsua ylittää tietä. Vekkulia myös, että muutaman tonnin painoinen eläin liikkuu täysin äänettömästi. Luulisi, että jonkunlaista töminää lähtee väkisin, kun norsulauma köpöttää puolijuoksua ohi, mutta eipä vaan lähde, kirjaimellisesti ei minkäänlaista ääntä. Saattaa käydä niinkin, että tulee kämpästä pimeällä ulos eikä tajua, että muutaman metrin päässä touhuilee norsu. Mukava yllätys, kun silmät tottuvat pimeään ja huomaa, että terassin kulmalla on joku 4 tonninen on syömässä ruohoa.

Ehkä oli aikakin jo palata ihmisten ja palveluiden pariin, koska olin ikionnellinen päästessäni shoppailemaan Johannesburgin lentokentän kotimaan terminaaliin. Ja miksi en olisi ollut, kun tarjolla kuitenkin oli yksi karkkikauppa ja yksi matkamuistomyymälä. Tunnin sai niissäkin kulumaan ihan vaan siitä ilosta, että maailmassa oli taas tavaroita. 

Namibiassa koitettiin päästä pienelle retkelle paikallisen kyydillä. Kysyttiin respasta pystyvätkö järjestämään jonkun kuskiksi parin tunnin reissulle. Respapepe lupasi soittaa kaverilleen eli ei ongelmaa. Seuraavana aamuna menimme respaan kysymään mikä retken tilanne on ja pepe sanoi soittavansa kuskin paikalle heti niin päästään matkaan. Istuimme aulaan odottamaan. Jonkun ajan kuluttua respakaverimme kävi ilmoittamassa, että autopepe on kyllä jo valmistautumassa, paperihommia ja sellaista, mutta tulossa on kuitenkin. En tiedä mistä asti oli tulossa, mutta kaksi tuntia myöhemmin ei vielä ollut ehtinyt paikalle. Viisi tuntia myöhemmin totesimme, että pepe ei nyt todennäköisesti ole tulossa. Seuraavana aamuna aamiaisella respan kaveri tuli kertomaan, että autopepe ei muuten päässytkään tulemaan, huomasitteko. Tavallaan huomattiin. Kaiken kaikkiaan hienosti hoidettu eikä yhtään jäänyt sellainen olo, että tilanteessa olisi ollut mitään parannettavaa. Ehkä autopepelle tuli matkalla hotellille mieleen jotain parempaa puuhaa. Tai ehkä taskunpohjalla oli jo sen verran rahaa, ettei tuntunut, että ihan joka työkeikkaan pitää suostua, mikä ei tietenkään tarkoita, etteikö silti voisi sanoa suostuvansa. No, en olisi retkelle halunnutkaan. Hotellin terassilta kuitenkin näkyi joessa lilluvia virtahepoja ja menee se päivä niitä katsellessakin.

Zimbabwessa meillä oli silti todella hauska heppu kuskina. Haki meidät rajalta autoonsa, jossa matkustimme tunnin verran putouksille kolmen paikallisen opiskelijapojan ja etupenkille asettuneen vanhemman miehen kanssa. Etupenkin herra puhui taukoamatta ja nauroi iloisesti omille vitseilleen, takapenkillä oli hiljaisempaa, kun pojat nukahtivat kännykkä kädessä kesken selailun. Kuski tietenkin kyseli yhtä ja toista Suomesta, mietti kylmyyttä ja sen sellaista. Matkalla kohdalle osui useampikin paviaanilauma, jotka singahtelivat tiellä edestakaisin eivätkä oikein ottaneet väistääkseen. Tämä oli kuskin mielestä erittäin ärsyttävää ja kertoi vihaavansa apinoita. Kysyi onko meillä Suomessa sellaisia eikä voinut uskoa, kun kerroimme ettei meillä kyllä ole. Varmisti pariinkin otteeseen, että eikö oikeasti minkäänlaisia apinoita ja kysyi mitä eläimiä meillä oikein sitten on. Siispä kaikesta siitä hyvästä mitä Suomesta olisi voinut kertoa, päädyimme kertomaan, ettei meillä ole apinoita lainkaan ja silti vastaanottaja ei selvästikään voinut uskoa, että jossain maassa voisi olla asiat niin hienosti. Pakkanen on kuulemma pieni harmi, kunhan ei ole apinoita. Teki mieli kutsua kaveri kylään koittamaan miltä se tammikuu tuntuukaan.

Reissuunhan tietenkin kuuluu sellainen pieni asioiden hoitamisen vaikeus ja se, ettei ihan joka paikassa välttämättä pidetä ihan jokaista lupausta, mutta välillä on kyllä tehnyt todella tiukkaa saada minkäänlaista palvelua tai asioita selvitettyä. Tuntuu vielä, että mitä parempi työ jollain on niin sitä vähemmän on kuitenkin kiinnostusta sen hoitamiseen. Sinänsä siis ihan sama tilanne kuin Suomessa, jossa monen mielestä työpanokseksi riittää, että saapuu työpaikalle suunnilleen joka päivä. Silti välillä tuntuu, että paikallinen pystyy tekemättömyyden nostamaan toiseen potenssiin. Vaikea kuvailla sitä ajoittaista velttoutta, jolla asioita aletaan hoitaa, jos ylipäätään aletaan. Tulee ihan Speden rautakauppasketsit mieleen. Mutta ei se mitään, olen aika sitkeä ja kun väsytystaktiikalla mennään niin usein vastapuoli luovuttaa kun huomaa, ettei tuo eukko lähde mihinkään ennen kuin on saanut haluamansa.

Taukojen pitämisessä paikalliset ovat kyllä hyviä. Ainakaan tuolla maaseudulla ei näytä, että työelämä hektisyydellään pääsisi ketään rasittamaan, mutta sehän ei tietenkään tarkoita etteikö tauko tulisi aina tarpeeseen. Kerran meinasin mennä vessaan, mutta vessapepe oli nukahtanut pöytänsä viereen enkä raaskinut herätellä vain siksi, että olisin saanut häneltä hieman vessapaperia. Rakennusmies saattaa nukkua kottikärryissä tai pistää pitkälleen keskelle työmaana olevaa hiekkakenttää ja siestan tullen koko työmaallinen miehiä saattaa makailla kadun varrella keskellä Kapkaupunkia. Etelä-Afrikan rajalla menin vessaan ja löysin sieltä kolme naista viettämässä taukoaan. Tai ehkä olivat muuten vaan pomoa piilossa. En ihmettele, ettei heillä näyttänyt taukoviihtyvyys olevan huipussaan, mutta olisi kiva tietää millaisen ajatustyön päätteeksi päätyy kollegoiden kanssa istuskelemaan yleisen vessan lattialle. Toki muutenkin voi maata oikeastaan missä vaan, esimerkiksi bussipysäkillä. Saattaa tietenkin olla pitkähköt odotusajat, kun täällä alkaa paikallisbussia odotella, mutta en silti osaa kuvitella, että kukaan makailisi kakkosen pysäkillä seuraavaa bussia odottaessaan. En vaikka olisi sunnuntai-aikataulu käytössä. Tai jos makaa niin on kyllä sammunut.

Nyt kun reissu on loppusuoralla niin voi jo todeta, että selvisin ilman suurempaa kulttuurishokkia. Ruoan kanssa ei ole ollut ongelmaa, englannilla on pärjännyt hyvin, majoitukset ovat olleet pääsääntöisesti todella siistejä eikä kurjuus- ja köyhyysrintamalla olla nähty mitään mihin en olisi jo Aasiassa tottunut. Itseasiassa tuntuu, että Aasiassa on paikoin ollut paljon köyhempää kuin täällä, vaikka Mosambikissa olikin välillä aika synkän oloista. Ylivoimaisesti eniten hermoa on kiristänyt tuo paikallisten elämänrytmi ja hitaus aivan kaikessa toiminnassa. En tiedä mikä vuosiluku kirjoitettaisiin ennen kuin hätäinen suomalainen tottuisi tähän rytmiin. Ei silti, on sitä kotonakin tullut jokusen kerran keskusteltua siitä olisiko miehen mitenkään mahdollista edes periaatteessa yrittää toimia vähän nopeammin. Universaali ongelma.

Kapkaupunki oli kyllä hieno paikka. Paikoin tosin melkein unohti olevansa Afrikassa, kun ei sillä Afrikan kanssa ole juuri mitään tekemistä. Sellaista mukavan kansainvälistä, että voisi oikeastaan olla minkä tahansa ison kaupungin suosituimmalla turistialueella. Tasaisin väliajoin ryhmä paikallisia tanssijoita kuitenkin esittää ravintolan edessä sitä minkä turistit uskovat olevan kansantanssia, jotta turisti voi sitten kotona kertoa nähneensä Aitoa Afrikkaa. Valovuosien päässä ollaan kuitenkin kaikesta mitä aiemmin tällä matkalla on nähty. Joka tapauksessa kiva kaupunki ja ylipäätään koko niemimaa on tosi hienoa seutua. Tuli katseltua nähtävyyksiäkin sekä valloitettua Hyväntoivonniemi. 

Parasta oli kuitenkin pingviinit. Olivat valloittaneet itselleen kokonaisen rannan, jossa kuulemma elää parituhatta pingviiniä. Ei näyttänyt heilläkään kiirettä pitävän. Aikoinaan Kiinassa mietin, että pandat eivät tee juuri mitään, mutta pingviini tekee kyllä ehkä vielä vähemmän. Lähinnä seisoskelivat tuulessa tuijottaen kaikki samaan suuntaan, kunnes aina välillä joku äkäpussi kävi hieman hämmentämässä asetelmaa nokkimalla ympärillään olevia kavereita. Hassuja pötkylöitä pienillä siivillä varustettuna.

Meidän viimeisin hotelli on hieno paikka. On nimittäin vähän väliä joku henkilökunnasta kysymässä onko rouvalla kaikki hyvin, eihän ole liian kuuma ikkunan edessä, maistuiko ruoka, ottaako rouva vielä jotain, voiko rouvaa auttaa jotenkin. Koko aterian ajan eri tarjoilijat puhuivat lähes pelkästään minulle kunnes tuli laskun aika. Minähän sen pyysin, mutta Terolle se tuotiin saatteella "There you go, sir" edes vilkaisematta minun suuntaani. Ja näinhän sen kuuluu mennäkin.

Tero

Kaikenlaista ja sitten taas ei mitään.

Rykästiimpäs autolla tosiaan pikkupätkä ja ajeltiin tuolta Namibian nurkasta Botswanan läpi Johannesburgiin. Ei paha, ehkä sellainen noin 1300km ja kaikkinensa taisi mennä 20h ajoaikaa. Toki ymmärsimme yöpyä matkalla, kun se pimeällä ajaminen oli kuulemma pahasta. Joburista lensimme sitten Kapkaupunkiin, koska toisen meidän piti saada lomaa Afrikasta. Periaatteessa olisi voinut ajella tuonkin välin, mutta se ylimääräinen 1800km ei oikein enää tässä vaiheessa jaksanut kiinnostaa, eikä olisi kyllä vuokra-auton "rajoittamattomat" kilometritkään piisanneet.

Hyvä idea kuitenkin. Oli oikeasti älyttömän hieno paikka, varsinkin näin melkein kuukauden "rypemisen" jälkeen. Koko niemimaa oli ihan kuin jostain toisesta maanosasta ja ihmisetkin tyystin erilaisia. Ei voi kuin suositella, jos täällä päin saattuu liikkumaan. Kuten yleensä varmasti moni liikkuukin. Varsinkin, jos on matkalla esim Etelä-Mantereelle.

Hertzillekkin taas äärimmäisen hyvää palautetta. Nyt kun olemme sinnittelleet Fiesta 1:sen ja Fiesta 2:sen kanssa lähes 6000km mitä paskimmilla teillä, niin oli äärimmäisen mukavaa saada tälle viiden päivän kaupunkilomajaksolle sellainen maastoauto, jonka olimme alunperinkin varanneet. Stepway selvisi oikein mainiosti näistä 160:stä asfalttikilometristä. Tankilla vähän kyllä koitti yllätys, kun ensin pyysin ja sitten käskin Pepen tankkaamaan auton täyteen diisseliä. Ihmettelin vaan, kun ei oikein tunnu tapahtuvan. Onneksi ei tapahtunut, kun auto oli tosiaan bensakoneella, mutta ilmeisesti Renault oli iskenyt lisävarusteeksi diisselin käyntiäänen. Meni omasta mielestään maailman paras automekaanikko vähän lankaan. Outo juttu kyllä. Onneksi Pepe oli tarkkana. Jätin kumminkin tipit antamatta, kun ei kerran tehnyt mitä pyysin.

Tulipa sitten vähän puuhasteltuakin. Oikein erinomaista laatuaikaa. Yksinään tietenkin, kun Kirsi ei kerran ymmärrä alkoholin päälle. Maistelin reippaasti paikallisia viinejäkin, nyt kun kerran erittäin kuuluisilla viinimailla oltiin. Otin ihan lasillisen kummankin väristä ja totesin, että puliukko on puliukko ulkomaillakin ja äkkiä takaisin oluen pariin. Tuttua ja turvallista. Poikkesin myös juottolassa, joka mainostaa erittäin isolla volyymilla, että heillä on 25 erilaista olutta hanoissa ja 99 erilaisia pullo-oluita. Ei ollut.

Olin oikein mielessäni tehnyt listaa, että mitä kaikkia oluita siellä onkaan ja Kirsillekkin rehvastelin, että otan ainakin sellaisen ja tälläisen ja tuollaisen ja plaa plaa plaa. En ottanut. Hanakaljoja oli tosiaan 3:a erilaista ja pullojakin oli saatavilla ehkä 10:ntä joista osa tietenkin siidereitä. Lista ja ajatus oli tietenkin erittäin hieno, harmi vaan että toteutus oli hieman afrikkalainen. Loppu hyvin kaikki hyvin, humalani toteutus oli erittäin Suomalainen.

Olempas tässä jo hetken mietiskellyt, että onkohan tässä vuosien mittaan se vähäinenkin katu-uskottavuus jo vallan kadonnut, kun on jotenkin ollut vähän keski-ikäisempää (lue:väsyneempää) elämän vaihetta pidemmän aikaa. Onneksi tänään vaateostoksilla eräs teinipoika pelasti tilanteen. Seisoskelin aikani kuluksi vaateräkkien välissä, kun toinen meistä oli sovituskierroksella koppialueella. Yhtäkkiä kaveri käveli hälytysrajalle ja kertoi, että näytän vähän siltä, että voisin tietää asiasta jotain, että voisinko kertoa kumpi bändi on parempi ja enemmän rock, esittäen samalla kahta bändipaitaa. Kertoi, että toisen nimi kuullosti tosi oudolta ja toisesta hän ei ollut kuullut senkään vertaa.

En ollut kyllä minäkään toisesta kuullut mitään, mutta ehdottomasti suosittelin hänelle Guns n' Rosesin t-paitaa, vaikka bändin nimi kuullostikin hänestä oudolta. Kerroin, että se on kyllä noista kahdesta parempi, kun jostain syystä Etelä-Afrikasta ei vieläkään taida saada Staminan paitoja. Mieliala kyllä nousi väsyneellä rokkarilla taivaisiin ja hetken jo meinasin lupautua ostamaan hänelle sen paidan. Toisaalta se olisi kyllä ehkä vaikuttanut vähän oudolta, kun keski-ikäinen länkkärimies ostaa paikalliselle teinipojalle merkkivaatteita. Onneksi jätin tekemättä.

Kirsi sitten tietysti yritti heti palauttaa maanpinnalle, kun kertoi, ettei tuo poika olisi voinut keneltäkään muulta tuollaista kysyäkkään, kun ei täällä ole ketään muuta riittävän vanhan näköistä. Veikkaan, että oli vaan kateellinen.

Mitäs sitten. Lomat loppuu taas tietty aivan kesken, eikä se auta huomenna kuin leuka rinnassa suhata takaisin lentoasemalle odottamaan kyytiä kotiinpäin. Tiedossa mukavaa matkustamista 28h, jotta pääsee taas piristämään lähipiirin elämää pakkaseen. Yrittäkäähän jaksaa, kohta tullaan.