Kotioppäin

Kirsi

Siirryttiinpä tosiaan Kapkaupunkiin loppulomaksi. Kävi nimittäin niin, että alkoi pikku hiljaa erilaisissa pusikoissa istuminen riittää. Botswanassa ajettiin kohti pohjoista ajatellen koko ajan, että seuraava kaupunki on varmaan tosi hieno, koska meille oli vinkattu useammastakin paikasta käyttämällä mm. sanoja "keidas keskellä ei mitään" ja "Botswanan kaunein kaupunki". Muuten hyvä, mutta kun sitä seuraavaa kaupunkia ei koskaan tullut vaan lähinnä kadunpätkä, jonka varrella oli huoltoasema, kauppa ja hiukan aiempaa tiheämpään vuohia. "Keidas keskellä ei mitään" oli siis oikeastaan "ei mitään keskellä ei mitään". Tämä toistui muutamaan kertaan n. 400 kilometrin välein ja kertaalleen vielä Namibian puolellakin, kunnes totesimme, että on parempi luovuttaa.

No, norsuja nähtiin kuitenkin paljon, joten ei todellakaan mennyt aika hukkaan. Jotenkin aika vekkulia, kun ajelee kaikessa rauhassa pitkin maantietä ja ykskaks neljä norsua ylittää tietä. Vekkulia myös, että muutaman tonnin painoinen eläin liikkuu täysin äänettömästi. Luulisi, että jonkunlaista töminää lähtee väkisin, kun norsulauma köpöttää puolijuoksua ohi, mutta eipä vaan lähde, kirjaimellisesti ei minkäänlaista ääntä. Saattaa käydä niinkin, että tulee kämpästä pimeällä ulos eikä tajua, että muutaman metrin päässä touhuilee norsu. Mukava yllätys, kun silmät tottuvat pimeään ja huomaa, että terassin kulmalla on joku 4 tonninen on syömässä ruohoa.

Ehkä oli aikakin jo palata ihmisten ja palveluiden pariin, koska olin ikionnellinen päästessäni shoppailemaan Johannesburgin lentokentän kotimaan terminaaliin. Ja miksi en olisi ollut, kun tarjolla kuitenkin oli yksi karkkikauppa ja yksi matkamuistomyymälä. Tunnin sai niissäkin kulumaan ihan vaan siitä ilosta, että maailmassa oli taas tavaroita. 

Namibiassa koitettiin päästä pienelle retkelle paikallisen kyydillä. Kysyttiin respasta pystyvätkö järjestämään jonkun kuskiksi parin tunnin reissulle. Respapepe lupasi soittaa kaverilleen eli ei ongelmaa. Seuraavana aamuna menimme respaan kysymään mikä retken tilanne on ja pepe sanoi soittavansa kuskin paikalle heti niin päästään matkaan. Istuimme aulaan odottamaan. Jonkun ajan kuluttua respakaverimme kävi ilmoittamassa, että autopepe on kyllä jo valmistautumassa, paperihommia ja sellaista, mutta tulossa on kuitenkin. En tiedä mistä asti oli tulossa, mutta kaksi tuntia myöhemmin ei vielä ollut ehtinyt paikalle. Viisi tuntia myöhemmin totesimme, että pepe ei nyt todennäköisesti ole tulossa. Seuraavana aamuna aamiaisella respan kaveri tuli kertomaan, että autopepe ei muuten päässytkään tulemaan, huomasitteko. Tavallaan huomattiin. Kaiken kaikkiaan hienosti hoidettu eikä yhtään jäänyt sellainen olo, että tilanteessa olisi ollut mitään parannettavaa. Ehkä autopepelle tuli matkalla hotellille mieleen jotain parempaa puuhaa. Tai ehkä taskunpohjalla oli jo sen verran rahaa, ettei tuntunut, että ihan joka työkeikkaan pitää suostua, mikä ei tietenkään tarkoita, etteikö silti voisi sanoa suostuvansa. No, en olisi retkelle halunnutkaan. Hotellin terassilta kuitenkin näkyi joessa lilluvia virtahepoja ja menee se päivä niitä katsellessakin.

Zimbabwessa meillä oli silti todella hauska heppu kuskina. Haki meidät rajalta autoonsa, jossa matkustimme tunnin verran putouksille kolmen paikallisen opiskelijapojan ja etupenkille asettuneen vanhemman miehen kanssa. Etupenkin herra puhui taukoamatta ja nauroi iloisesti omille vitseilleen, takapenkillä oli hiljaisempaa, kun pojat nukahtivat kännykkä kädessä kesken selailun. Kuski tietenkin kyseli yhtä ja toista Suomesta, mietti kylmyyttä ja sen sellaista. Matkalla kohdalle osui useampikin paviaanilauma, jotka singahtelivat tiellä edestakaisin eivätkä oikein ottaneet väistääkseen. Tämä oli kuskin mielestä erittäin ärsyttävää ja kertoi vihaavansa apinoita. Kysyi onko meillä Suomessa sellaisia eikä voinut uskoa, kun kerroimme ettei meillä kyllä ole. Varmisti pariinkin otteeseen, että eikö oikeasti minkäänlaisia apinoita ja kysyi mitä eläimiä meillä oikein sitten on. Siispä kaikesta siitä hyvästä mitä Suomesta olisi voinut kertoa, päädyimme kertomaan, ettei meillä ole apinoita lainkaan ja silti vastaanottaja ei selvästikään voinut uskoa, että jossain maassa voisi olla asiat niin hienosti. Pakkanen on kuulemma pieni harmi, kunhan ei ole apinoita. Teki mieli kutsua kaveri kylään koittamaan miltä se tammikuu tuntuukaan.

Reissuunhan tietenkin kuuluu sellainen pieni asioiden hoitamisen vaikeus ja se, ettei ihan joka paikassa välttämättä pidetä ihan jokaista lupausta, mutta välillä on kyllä tehnyt todella tiukkaa saada minkäänlaista palvelua tai asioita selvitettyä. Tuntuu vielä, että mitä parempi työ jollain on niin sitä vähemmän on kuitenkin kiinnostusta sen hoitamiseen. Sinänsä siis ihan sama tilanne kuin Suomessa, jossa monen mielestä työpanokseksi riittää, että saapuu työpaikalle suunnilleen joka päivä. Silti välillä tuntuu, että paikallinen pystyy tekemättömyyden nostamaan toiseen potenssiin. Vaikea kuvailla sitä ajoittaista velttoutta, jolla asioita aletaan hoitaa, jos ylipäätään aletaan. Tulee ihan Speden rautakauppasketsit mieleen. Mutta ei se mitään, olen aika sitkeä ja kun väsytystaktiikalla mennään niin usein vastapuoli luovuttaa kun huomaa, ettei tuo eukko lähde mihinkään ennen kuin on saanut haluamansa.

Taukojen pitämisessä paikalliset ovat kyllä hyviä. Ainakaan tuolla maaseudulla ei näytä, että työelämä hektisyydellään pääsisi ketään rasittamaan, mutta sehän ei tietenkään tarkoita etteikö tauko tulisi aina tarpeeseen. Kerran meinasin mennä vessaan, mutta vessapepe oli nukahtanut pöytänsä viereen enkä raaskinut herätellä vain siksi, että olisin saanut häneltä hieman vessapaperia. Rakennusmies saattaa nukkua kottikärryissä tai pistää pitkälleen keskelle työmaana olevaa hiekkakenttää ja siestan tullen koko työmaallinen miehiä saattaa makailla kadun varrella keskellä Kapkaupunkia. Etelä-Afrikan rajalla menin vessaan ja löysin sieltä kolme naista viettämässä taukoaan. Tai ehkä olivat muuten vaan pomoa piilossa. En ihmettele, ettei heillä näyttänyt taukoviihtyvyys olevan huipussaan, mutta olisi kiva tietää millaisen ajatustyön päätteeksi päätyy kollegoiden kanssa istuskelemaan yleisen vessan lattialle. Toki muutenkin voi maata oikeastaan missä vaan, esimerkiksi bussipysäkillä. Saattaa tietenkin olla pitkähköt odotusajat, kun täällä alkaa paikallisbussia odotella, mutta en silti osaa kuvitella, että kukaan makailisi kakkosen pysäkillä seuraavaa bussia odottaessaan. En vaikka olisi sunnuntai-aikataulu käytössä. Tai jos makaa niin on kyllä sammunut.

Nyt kun reissu on loppusuoralla niin voi jo todeta, että selvisin ilman suurempaa kulttuurishokkia. Ruoan kanssa ei ole ollut ongelmaa, englannilla on pärjännyt hyvin, majoitukset ovat olleet pääsääntöisesti todella siistejä eikä kurjuus- ja köyhyysrintamalla olla nähty mitään mihin en olisi jo Aasiassa tottunut. Itseasiassa tuntuu, että Aasiassa on paikoin ollut paljon köyhempää kuin täällä, vaikka Mosambikissa olikin välillä aika synkän oloista. Ylivoimaisesti eniten hermoa on kiristänyt tuo paikallisten elämänrytmi ja hitaus aivan kaikessa toiminnassa. En tiedä mikä vuosiluku kirjoitettaisiin ennen kuin hätäinen suomalainen tottuisi tähän rytmiin. Ei silti, on sitä kotonakin tullut jokusen kerran keskusteltua siitä olisiko miehen mitenkään mahdollista edes periaatteessa yrittää toimia vähän nopeammin. Universaali ongelma.

Kapkaupunki oli kyllä hieno paikka. Paikoin tosin melkein unohti olevansa Afrikassa, kun ei sillä Afrikan kanssa ole juuri mitään tekemistä. Sellaista mukavan kansainvälistä, että voisi oikeastaan olla minkä tahansa ison kaupungin suosituimmalla turistialueella. Tasaisin väliajoin ryhmä paikallisia tanssijoita kuitenkin esittää ravintolan edessä sitä minkä turistit uskovat olevan kansantanssia, jotta turisti voi sitten kotona kertoa nähneensä Aitoa Afrikkaa. Valovuosien päässä ollaan kuitenkin kaikesta mitä aiemmin tällä matkalla on nähty. Joka tapauksessa kiva kaupunki ja ylipäätään koko niemimaa on tosi hienoa seutua. Tuli katseltua nähtävyyksiäkin sekä valloitettua Hyväntoivonniemi. 

Parasta oli kuitenkin pingviinit. Olivat valloittaneet itselleen kokonaisen rannan, jossa kuulemma elää parituhatta pingviiniä. Ei näyttänyt heilläkään kiirettä pitävän. Aikoinaan Kiinassa mietin, että pandat eivät tee juuri mitään, mutta pingviini tekee kyllä ehkä vielä vähemmän. Lähinnä seisoskelivat tuulessa tuijottaen kaikki samaan suuntaan, kunnes aina välillä joku äkäpussi kävi hieman hämmentämässä asetelmaa nokkimalla ympärillään olevia kavereita. Hassuja pötkylöitä pienillä siivillä varustettuna.

Meidän viimeisin hotelli on hieno paikka. On nimittäin vähän väliä joku henkilökunnasta kysymässä onko rouvalla kaikki hyvin, eihän ole liian kuuma ikkunan edessä, maistuiko ruoka, ottaako rouva vielä jotain, voiko rouvaa auttaa jotenkin. Koko aterian ajan eri tarjoilijat puhuivat lähes pelkästään minulle kunnes tuli laskun aika. Minähän sen pyysin, mutta Terolle se tuotiin saatteella "There you go, sir" edes vilkaisematta minun suuntaani. Ja näinhän sen kuuluu mennäkin.

Tero

Kaikenlaista ja sitten taas ei mitään.

Rykästiimpäs autolla tosiaan pikkupätkä ja ajeltiin tuolta Namibian nurkasta Botswanan läpi Johannesburgiin. Ei paha, ehkä sellainen noin 1300km ja kaikkinensa taisi mennä 20h ajoaikaa. Toki ymmärsimme yöpyä matkalla, kun se pimeällä ajaminen oli kuulemma pahasta. Joburista lensimme sitten Kapkaupunkiin, koska toisen meidän piti saada lomaa Afrikasta. Periaatteessa olisi voinut ajella tuonkin välin, mutta se ylimääräinen 1800km ei oikein enää tässä vaiheessa jaksanut kiinnostaa, eikä olisi kyllä vuokra-auton "rajoittamattomat" kilometritkään piisanneet.

Hyvä idea kuitenkin. Oli oikeasti älyttömän hieno paikka, varsinkin näin melkein kuukauden "rypemisen" jälkeen. Koko niemimaa oli ihan kuin jostain toisesta maanosasta ja ihmisetkin tyystin erilaisia. Ei voi kuin suositella, jos täällä päin saattuu liikkumaan. Kuten yleensä varmasti moni liikkuukin. Varsinkin, jos on matkalla esim Etelä-Mantereelle.

Hertzillekkin taas äärimmäisen hyvää palautetta. Nyt kun olemme sinnittelleet Fiesta 1:sen ja Fiesta 2:sen kanssa lähes 6000km mitä paskimmilla teillä, niin oli äärimmäisen mukavaa saada tälle viiden päivän kaupunkilomajaksolle sellainen maastoauto, jonka olimme alunperinkin varanneet. Stepway selvisi oikein mainiosti näistä 160:stä asfalttikilometristä. Tankilla vähän kyllä koitti yllätys, kun ensin pyysin ja sitten käskin Pepen tankkaamaan auton täyteen diisseliä. Ihmettelin vaan, kun ei oikein tunnu tapahtuvan. Onneksi ei tapahtunut, kun auto oli tosiaan bensakoneella, mutta ilmeisesti Renault oli iskenyt lisävarusteeksi diisselin käyntiäänen. Meni omasta mielestään maailman paras automekaanikko vähän lankaan. Outo juttu kyllä. Onneksi Pepe oli tarkkana. Jätin kumminkin tipit antamatta, kun ei kerran tehnyt mitä pyysin.

Tulipa sitten vähän puuhasteltuakin. Oikein erinomaista laatuaikaa. Yksinään tietenkin, kun Kirsi ei kerran ymmärrä alkoholin päälle. Maistelin reippaasti paikallisia viinejäkin, nyt kun kerran erittäin kuuluisilla viinimailla oltiin. Otin ihan lasillisen kummankin väristä ja totesin, että puliukko on puliukko ulkomaillakin ja äkkiä takaisin oluen pariin. Tuttua ja turvallista. Poikkesin myös juottolassa, joka mainostaa erittäin isolla volyymilla, että heillä on 25 erilaista olutta hanoissa ja 99 erilaisia pullo-oluita. Ei ollut.

Olin oikein mielessäni tehnyt listaa, että mitä kaikkia oluita siellä onkaan ja Kirsillekkin rehvastelin, että otan ainakin sellaisen ja tälläisen ja tuollaisen ja plaa plaa plaa. En ottanut. Hanakaljoja oli tosiaan 3:a erilaista ja pullojakin oli saatavilla ehkä 10:ntä joista osa tietenkin siidereitä. Lista ja ajatus oli tietenkin erittäin hieno, harmi vaan että toteutus oli hieman afrikkalainen. Loppu hyvin kaikki hyvin, humalani toteutus oli erittäin Suomalainen.

Olempas tässä jo hetken mietiskellyt, että onkohan tässä vuosien mittaan se vähäinenkin katu-uskottavuus jo vallan kadonnut, kun on jotenkin ollut vähän keski-ikäisempää (lue:väsyneempää) elämän vaihetta pidemmän aikaa. Onneksi tänään vaateostoksilla eräs teinipoika pelasti tilanteen. Seisoskelin aikani kuluksi vaateräkkien välissä, kun toinen meistä oli sovituskierroksella koppialueella. Yhtäkkiä kaveri käveli hälytysrajalle ja kertoi, että näytän vähän siltä, että voisin tietää asiasta jotain, että voisinko kertoa kumpi bändi on parempi ja enemmän rock, esittäen samalla kahta bändipaitaa. Kertoi, että toisen nimi kuullosti tosi oudolta ja toisesta hän ei ollut kuullut senkään vertaa.

En ollut kyllä minäkään toisesta kuullut mitään, mutta ehdottomasti suosittelin hänelle Guns n' Rosesin t-paitaa, vaikka bändin nimi kuullostikin hänestä oudolta. Kerroin, että se on kyllä noista kahdesta parempi, kun jostain syystä Etelä-Afrikasta ei vieläkään taida saada Staminan paitoja. Mieliala kyllä nousi väsyneellä rokkarilla taivaisiin ja hetken jo meinasin lupautua ostamaan hänelle sen paidan. Toisaalta se olisi kyllä ehkä vaikuttanut vähän oudolta, kun keski-ikäinen länkkärimies ostaa paikalliselle teinipojalle merkkivaatteita. Onneksi jätin tekemättä.

Kirsi sitten tietysti yritti heti palauttaa maanpinnalle, kun kertoi, ettei tuo poika olisi voinut keneltäkään muulta tuollaista kysyäkkään, kun ei täällä ole ketään muuta riittävän vanhan näköistä. Veikkaan, että oli vaan kateellinen.

Mitäs sitten. Lomat loppuu taas tietty aivan kesken, eikä se auta huomenna kuin leuka rinnassa suhata takaisin lentoasemalle odottamaan kyytiä kotiinpäin. Tiedossa mukavaa matkustamista 28h, jotta pääsee taas piristämään lähipiirin elämää pakkaseen. Yrittäkäähän jaksaa, kohta tullaan.

Norsu on aina norsu

Tero

Jotenkin mennyt tosi hyvin näiden erilaisten asiointiPepejen kanssa. Kirsikin ehti yhtenä päivänä toteamaan, etteihän nämä yritä tehdä Intialaisia ollenkaan. Ja siitähän menikin se puolituntia, kun Pepe yritti väittää tankanneensa meidän äärimmäisen hienoon Fiestaan 36litraa polttoainetta ja halusi siitä hyvästä tietenkin 25e:n edestä paikallista valuuttaa. Sinänsä varmaan ihan ok, jos autossamme olisi edes noin suuri tankki, tai se olisi ollut tyhjempi kuin 3/4 ja trippi-mittarissa hieman enemmän kuin 217km. Jotenkin tuntui aika reipaalta kulutukselta.

Jännä kyllä, että eikö kaveri missään välissä ajatellut, että jos asiakas tulee selkeästi vähän kauempaa ja on todennäköisesti ajanut kyseisellä autolla melko pitkään, niin sillä on ehkä joku käsitys mitä auto kuluttaa. Tankkaat siihen todellisuudessa noin 13litraa ja ihan tosissaan väität tankkanneesi lähes kolminkertaisen määrän ja kuvittelet sen menevän läpi? En tiedä miten tyhmänä hän minua piti, mutta ei ollut tämän maanosan kirkkain lamppu hänkään.

Seurasi tietenkin aina niin tuttu Afrikkalainen katson kengän kärkiäni ja mumisen käsittämättömiä joistain muista henkilöistä-hetki. Kiusallista, typerää ja varmasti turhaa molemmista. Toruppa sitten aikuista miestä, kuten pikkulasta. Olitpa vähän tuhma, soo soo ja niin edespäin. Sitähän ollaan valtioiden toimesta tehty vuosikymmenet ja tuloksia voi tulla ihastelemaan paikanpäälle. Pepestä tuntui varmasti vähän samalta kun pikkupoikana jäin kiinni omppuvarkaista ja hermostuksissani vasikoin kaikki muut, että naapurin mummo lakkaisi huitomasta harjan varrella. Lopputuloskin oli varmasti vähän sama. Ensi yönä mentiin uudestaan varkaisiin ja niin vaan Pepekin lähti iloisesti kättä heilutellen tankkaamaan seuraavaa autoa.

Käytiin Zimbabwessakin. Iloisia olivat ja jotenkin aika hauskoja tyyppejä. Oli heidänkin mielestä tosi hienoa, että presidentti saatiin vaihdettua ihan rauhanomaisesti. Hiukan kotiarestia ja tajusihan se äijä luovuttaa. Noh, oli kuitenkin alkuun ollut tosi hyvä mies, mutta 37v oli liian pitkä aika, tekee hyvää kun välillä vähän vaihtaa päällikköä. Kerroimme, että Suomessakin oli kerran yksi mies 36v presidenttinä ja se tuntui monestakin aika pitkältä ajalta. Kaverin mielestä se ei kuitenkaan ollut mitään, kun ei ollut tuota 37:ää vuotta. Ilmeisesti tuo viimeinen vuosi oli sitten liikaa ja muuten oli kaikki tosi hyvin.

Victorian putoukset oli kyllä vähän pettymys. Tultiin ehkä hieman väärään aikaan tänne, koska kuiva kausi on vasta lopuillaan ja vesi oli tosi alhaalla. Ei siis missään nimessä lähellekkään Iguassun veroiset. Ei ainakaan tähän aikaan. Afrikka on kyllä muutenkin jotenkin vähän tylsä maanosa. Hirveät välimatkat joka paikkaan ja loppuviimeksi kuitenkin aika vähän nähtävää. Norsu nyt on kuitenkin norsu vielä 5000km:n päässäkin, eikä seeprakaan oikein muuksi muutu ja jonkinlainen kiintiö on eläimillekkin olemassa. Ei ne määräänsä enempää kyllä jaksa kiinnostaa, vaikka kuinka yrittäisi.

Erikoista kyllä miten paljon elintaso nousee, kun lähdettiin pois Mosambikista. Se on näistä ympäröivistä maista kyllä selkeästi köyhin. Muissa (Botswana, Namibia, Zimbabwe, Sambia) yleisesti kuitenkin asutaan "kivitaloissa", kun taasen Mosambikissa taisi enemmistöllä olla savi-/olkimajat. Varsinkin kuokkajengiläisillä. Tiet ovat olleet muissa maissa yllättävänkin hyvässä kunnossa ja poliisit pääasiassa harmittomia. Sinänsä hauska, kun paikallinen ystävämme Botswanassa varoitti vielä, että täällä poliisit eivät ole yhtään korruptoituneita ja ei saa ajaa ollenkaan ylinopeutta. Hiukan epäselväksi jäi, oliko se hänen mielestään hyvä juttu vai ei. Ehkä hän on tottunut afrikkalaiseen "sopimiskulttuuriin" ja harmittaa, kun toinen osapuoli ei olekkaan kaupankäyntituulella. Täysin ennenkuulumatonta.

Jotenkin hauskaa olla täällä Namibiassa joenrantahotellissa ja katsella ohi virtaavassa joessa lymyäviä Hippoja, kuunnella baarista kantautuvia paskoja joululauluja ja yrittää olla häiriintymättä, kun Pepe resuisissa shortseissaan ja hihattomassa paidassaan siivoaa pihamaata. Onneksi Pepen tonttulakki kuitenkin kiiltää uutuuttaan. Joulu siis tulee tännekkin.

Mietimpä tuossa, että paljon valkoiset sukupuolettomat ihmiset ovat tänne varmaan saaneet hyvääkin aikaan, jos sitten tietysti pahaakin. Eniten kuitenkin ihmetyttää, että kuka hitossa menee näille opettamaan, että lauantaisin ei alkoholia saa myydä enää klo 13 jälkeen ollenkaan ja sunnuntaina se on kielletty kokonaan? Onneksi tähänkin valkoisen henkilön taakkaan oli keksitty mainio ratkaisu. Pidetään kauppa pimeänä ja Pepe päivystää oven ulkopuolella, josko tulisi asiakkaita. Hyvin luova ja kelpo ratkaisu matkamiehen mielestä. Pastorit voivat viinipäissänsä katsoa peiliin.

Ollaan Kirsin kanssa hiukan pohdittu, että mikähän olisi näistä arkielämän paikallisista työtehtävistä se turhin. Olisikohan se ns "vaakahenkilö", joka paikallisessa Sparissa punnitsee asiakkaan hedelmät ja liimaa pussiin hintalapun kiinni, vai kenties henkilö joka kaupan ovella tarkistaa kuitin ja muovikassin sisällön kohtaamisen. Noh, vielä ei ehkä olla sitä kaikkein turhinta löydetty, mutta herkesimpäs hiukas ajattelemaan, että nuo ammatit ovat tosi tavallisia oikeastaan kaikissa kehitysmaissa ja niiden lisäksi ko. ammatteja tapaa oikeastaan vain Yhdysvaltojen Wal-Marteissa. Hmmm...

Kirsikin on tosi urheasti jaksanut matkustaa, eikä ole kulttuurishokkikaan päässyt iskemään muutamaa heikompaa hetkeä enempää. Tiedättehän, kun vihataan kaikkia ja halutaan heti lennot kotiin. Ihan sama, vaikka olisit esim 2000km:n päässä yhdestäkään varteenotettavasta lentokentästä ja mihin vuorokaudenaikaan tahansa, niin kotiin on päästävä ja heti. Onhan se tietenkin matkakumppanin tehtävä järjestää asia, koska on toisen tänne "h*****in persereikään!" väkisin tuonutkin. Noh, vielä se tuossa kuitenkin tiskaa kalsareitaan, kun minä yritän raapustella tekstiä. Ehkä se on mukana vielä huomennakin.

Mitäs sitten seuraavaksi. Ajellaan täältä Namibiasta Botswanan läpi takaisin Joburiin ja sieltä lennetään Kapkaupunkiin, kun ei oikein muutakaan keksitty. Pitää nähdä pingviini.

Kirsi

Ei reissussakaan aina ole jatkuvasti hauskaa. Joskus on ihan hiton raskaita päiviä. Saattaa esimerkiksi käydä niin, että matkalla Etelä-Afrikasta Botswanaan navigaattori suunnistaakin väärin ja lisää matkaan 150km ylimääräistä ajettavaa. Ei välttämättä naurata, kun arvioitu ajoaika on lyhyempääkin reittiä 7,5h ja tiet afrikkalaisia. Autossa saattaa olla hetken hiljaista, mutta juuri sen suurempaa reaktiota tilanne ei aiheuta. Botswanan rajalle saavuttaessa lämpötila on noussut 10 astetta ja on 35, nälkä alkaa vähän olla, koska viimeksi on syönyt 4 tuntia sitten jäätelön ja valmiiksi jo kiukuttaa, kun joku säätäjäPepe on kuitenkin taas vastassa eikä itse ole vieläkään keksinyt 18 erilaista kohteliasta tapaa ilmaista, ettei ihan oikeasti halua puhua ko. henkilön kanssa. Toisaalta hetkellisesti mielen valtaa ilo, kun huomaa, että juuri tällä rajanylityspisteellä ei olekaan yhtään säätäjää. Ruuhkaakaan ei ole ja tässä vaiheessa reissaaja alkaa toiveikkaana uskoa, että nopeastihan tässä mennään tutut neljä luukkua läpi.

Ensimmäisellä luukulla vastassa on etelä-afrikkalainen matami, joka ei puhu sanaakaan. Ei ehdi, koska räplää kännykkäänsä, jauhaa purkkaa ja pyörii tuolillaan. Onneksi on kuitenkin sen verran tilanteen tasalla, että huitaisee vapaalla kädellään kohti jotakin paperinippua, johon reissaaja täyttää auton tiedot, koska niin muutkin ovat tehneet. Tämän jälkeen uusi huitaisu, jolla hätistetään turisti seuraavalle luukulle. Tässä vaiheesa on jäljellä vielä ripaus uskoa siihen, että eihän ne nyt oikeasti kaikki voi tuollaisia olla. Kakkosluukulla on vastassa seuraava etelä-afrikan täti. Hänkään ei puhu, mutta sen sijaan soittaa kännykästään musiikkia, laulaa ja pläräilee soittolistaansa samalla, kun paiskoo passeja lukijaan. Jos turistin nimessä on esimerkiksi ääkkösiä niin tämä saattaa aiheuttaa kulmien kurtistelua, muttei edelleenkään kirvoita kielellistä kommunikaatiota. Lopulta on kuitenkin leima passissa, vaikka tilanteessa saattaa jäädä vahva epäily, ettei kyseistä passia loppujen lopuksikaan saatu lukijalla luettua. Ehkä poistuin virallisesti maasta, ehkä en.

Tässä vaiheessa turisti saattaa olla jo hieman ärtynyt, mutta arvelee, että Botswanan puolella ovat varmaankin ystävällisempiä. Kolmannella luukulla onkin odottamassa mies, joka ei vastoin odotuksia ole sittenkään ystävällinen eikä asiakaspalveluhenkinen. Tämä kuitenkin puhuu ja tiuskaisee muutaman kysymyksen joko englanniksi tai jollain muulla kielellä. Oli kyse kummasta tahansa niin emme ymmärtäneet kysymyksiä, mutta vastaanottajan ilmeestä päätellen vastauksemme olivat kuitenkin huonoja. Tämän jälkeen seisoimme luukulla vielä muutaman minuutin odottamassa, kun kaveri selailee passejamme ja juttelee naapuriluukulta asiakaspalvelua tarjoilevan, mandariinia syövän kollegansa kanssa. Kovasti oli kivaa, kun nauroivat omille vitseilleen, vaikka eivät mitenkään erikoisen hauskoilta edes kuulostaneet. Lopulta pepe on keksinyt mikä sivu passissa sopisi juuri hänen antamalleen leimalle ja pääsemme siirtymään seuraavalle luukulle. Neljännellä luukulla tapahtuukin ihme. Siellä ei ole muuta ongelmaa kuin, että reissukaveri alkaa ärsyttää, mutta toisaalta on se saattanut ärsyttää aiemminkin, joten ei siinä mitään.

Onhan se hauskaa, että kaikki on niin rennon letkeää ja töissäkin saa lauleskella, mutta voisiko asiat silti tehdä ystävällisesti ja tehokkaasti. Tai edes jompaa kumpaa? Miltäköhän näyttäisi kun Heikki Helsinki-Vantaalla soittaisi passintarkastuskopissaan suomi-iskelmää ja huutelisi sermin yli viereisessä kopissa mandariinia syövälle Arille, joka sitten kertoisi kakkavitsin, joka kovasti naurattaisi molempia?

Rajan jälkeen vielä 100 kilometrin rutistus hotellille. Mikäli siis ikinä perille löytää, koska osoitteet ovat periaatteessa tarpeettomia, kunhan muistaa mainita mille tontille on hotellinsa pystyttänyt. Ulkopaikkakuntalaisen on helppo arvata missä on Ward Plot 4, mutta tämä ei ollut meille lainkaan yhtä haastavaa kuin hotellin henkilökunnalle oli ymmärtää, että olemme varanneet majoituksen booking.comin kautta. Toisteltuamme asiaa muutaman kerran, respan nainen totesi, että ehkä heiltä löytyy meille huone, mikä olikin onnekas sattuma siihen nähden, että olimme kyseisen B&B:n ainoat asiakkaat. Tilanne oli kuitenkin paisunut lähelle ruuhkaa juuri kaksi päivää aiemmin, jolloin paikalle oli edellisen kerran saapunut yksi asiakas. En silti ymmärrä, miten on mahdollista laittaa hotellinsa varattavaksi booking.comiin ja kuitenkin olla tietämättä, että sitä kautta voi tehdä varauksen.

Kun sisäänkirjautumisesta oli heti 45 minuuttia myöhemmin selvitty hyvässä yhteisymmärryksessä ja turistin nälkä oli paisunut käsittämättömiin mittoihin, lähdimme etsimään kyliltä ruokaa. Matkalla poikkesimme Shellille. Siellähän oli tietenkin joka mittarin vieressä tankkaajahenkilö valmiina odottamassa ja innolla huitoivat meitä tankille. Oli hieman ruuhkaa, joten Tero peruutti auton mittarille. Ihmettelimme kyllä mitä käsimerkkejä pepe näyttää auton vieressä, mutta kun ei keskaria näyttänyt niin jätimme asian huomioimatta. Käsimerkkien merkitys selvisi, kun Tero nousi autosta ja pepe seisoi onnettoman näköisenä käsiään roikottaen auton vieressä. Kun siihen mittarille ei olisi saanut peruuttaa, siihen pitää ajaa keula edellä. Jostain syystä tankkaaminen ei mitenkään onnistunut peruutettuun autoon, ei siitäkään huolimatta, että bensatankki oli suoraan mittarin edessä. Eli auto ympäri ja johan onnistui tankkaaminen.

Tilanne, jolloin tekee mieli nousta autosta ja huutaa, että kun te ette osaa tehdä mitään! Mutta sitten taas samalla hetkellä luultavasti jokainen huoltoaseman tankkipepe ajatteli täsmälleen samoin meistä. Kuka hitto peruuttaa tankille?!? Teroa nauratti, minä olin jo useampi tunti sitten ohittanut pisteen, jossa olisin jaksanut nauraa.

Illan päätteeksi suihkusta tulee pelkkää kylmää vettä, sänky on kirjaimellisesti yhtä kova kuin lattia ja huoneen lämpötila on 30, mutta viilenee kovaa vauhtia laitteella, joka pystyy puhaltamaan 29 asteista ilmaa. Seuraavalle päivälle pitäisi vielä selvittää missä nukkuu, mutta netti on lakannut toimimasta vuonna 2007.

Mutta ei niin paljon pahaa, ettei jotain hyvääkin: Vasta toisella meistä on ollut mahatauti

Mutta sitten taas... Seuraavana päivänä törmää kaupassa suloiseen pieneen poikaan, jonka mielestä valkoinen turisti on ehkä hiukan hassun näköinen, mutta joka kuitenkin tarjoaa hattuaan lainaan. Tai löytää ravintolasta tarjoilijan, jonka asiakaspalvelu pelastaa koko päivän. Tai istuskelee safariauton kyydissä keikutellen pitkin luonnonsuojelualuetta kunnes muutaman metrin päässä on sarvikuonovauva pulleine pyllyineen. Tai istuu aamupalapöydässä, josta pieni apina käy salamannopeasti nappaamassa itselleen sokerit. Tai yöpyy lodgessa, jonka pihassa touhuilee koko päivän kymmeniä villinorsuja ja jonka yläpuolella on yöllä kirkkain tähtitaivas, jonka on koskaan nähnyt.

Voitolle jää ihan joka kerta. Loppujen lopuksi.

Detour

Kirsi

Jos koittaisi jotain saada aikaiseksi taas. Hyvin meni viikko Tofossa vaikkei oikeastaan tavallaan tehty mitään muuta kuin istuskeltiin sukelluskeskuksen terassilla seurailemassa remontin edistymistä. Hyvää ruokaa, kiva ranta, lähes täysin aitoa paikallista seuraa Forsmanien muodossa ja reissun pyykkihuoltokin saatiin tehdä Forsseilla ihan oikealla pesukoneella, ettei tarvitse turvautua paikallisten pesuvatipyykkäykseen. Kovat oli suunnitelmat, että käydään viikon aikana vaikka missä lähialueilla ja tavallaan käytiinkin. Käveltiin kuitenkin joka päivä kämpiltä Liquidille (n. 500m) ja takaisin. Muuten oli hiljaisempaa, kun ei taas oikein saatu aikaiseksi. (http://www.liquiddiveadventures.com)

Käytiin kuitenkin ocean safarilla. Sehän olikin kokemus sinänsä. Tuollaiset valtameren aallot eivät nimittäin ole aivan pieniä ja kuitenkin sukellusreissuille tarkoitetulla kumiveneellä mentiin. Hauskaa oli jo pelkästään veneillessä vaikka Tero tietenkin meinasi oksentaa ensimmäisen kerran heti, kun vene irtosi rannasta. Aikamme pompimme aalloissa ja lopulta löysimme delfiinejä. Melkein pääsi itku. Käsittämättömän suloinen eläin ja ihan huippua, kun hyppelivät veneen vierellä. Nähtiin myös valashai ja se olikin kyllä melkoinen mötkö. Suhteellisen isoja eläimiä täälläpäin vaikka ryhävalas jäikin tällä kertaa näkemättä. Tero on tosin sitä mieltä, että ihminen voi sanoa nähneensä ryhävalaan mikäli on kaukaisuudessa nähnyt sen töräyttämän vesisuihkun ja jotain minkä tulkitsi olevan valaan selkä. Mikäli kriteerit ovat nuo niin näin kuin näinkin ryhävalaan. Oli kyllä hieno!

Sattuipa tosiaan yksi sadepäiväkin olemaan tällä viikolla. Jos luulin, että sateen epämiellyttävin sivuilmiö on katon läpi lorottava vesi niin olin väärässä. Majoituksemme vieressä oli nimittäin jonkinlainen suo ja kyseisellä suolla asui noin miljardi sammakkoa. Sateen tullen niistä noin puolet muutti meidän hotellihuoneeseen ja toinen puoli hotellin piha-alueelle. Sammakkoja oli kaikkialla! Eivät myöskään olleet aivan pieniä vaan 10cm pitkiä läskimooseksia. En ole tiennyt inhoavani sammakkoja, mutta nyt todellakin tiedän. Ehkä olisin jotenkin voinut sietää lattialla hyppelevän sammakon, mutta kun sammakko ei aina olekaan lattialla. Sammakko saattaa olla myös katossa, josta se plätsähtäen tippuu 6 metrin matkan keskellä huonetta seisoskelevan turistin viereen eikä edes tajua kuolla! Miten on edes mahdollista? Saattaa myös olla, että jonain aamuna huoneessa on kuusi sammakkoa, joita vastaan joutuu käymään pienimuotoisen sodan ennen kuin reitti suihkulle on selvä.  Luulin, että sängyn yläpuolelle viritetty verkko on olemassa hyttysiä varten, mutta sitten tajusin, että oikeasti se on tarkoitettu estämään sammakoita pääsemästä sänkyyni. Myöskään muiden huoneessamme majailleiden ötököiden määrä ei ollut ihan vähäinen, mutta niistä en niin stressannut. Aamuisin tosin siivoiltiin liskonkakkoja lattialta, kun heillä oli yöllä pitänyt vähän kiirettä.

Hyttysistä puheenollen. En tiedä mitä mutantteja nekin ovat, mutta meillä on kuitenkin iltaisin terassilla istuskellessa kahta iholle levitettävää hyttysmyrkkyjä ja kahta poltettavaa karkoitetta eikä millään niistä tunnu olevan mitään vaikutusta paikallisiin hyttysiin. Onneksi on Malarone. Edulliseen 5 euron päivähintaan/hlö se toivottavasti estää suurimmat malariatartunnat. Ainakin on kivempi olla, kun uskoo niin.

Meninpä tässä yhtenä päivänä sukelluskeskuksella vessaan. Joku oli vääntänyt vessan oven eteen naulan salvaksi, ettei ovi aukea omia aikojaan. Hetken siinä mietin, onko vessa kuitenkin käyttökelpoinen. Ei kuitenkaan syytä huoleen, koska paikallinen remonttiPepe tuli ystävälliseen tapaansa kysymään mikä hätänä. Vastasin, että pissalle pitäisi päästä, että voikohan tuota vessaa käyttää. Pepe väänsi naulan pois oven edestä ja koputteli hyvän tovin oveen kuulostellen ilmoittaako joku sisältä toimituksen olevan kesken. Lopuksi vielä varmisti tilanteen kurkkaamalla vessaan ennen kuin ilmoitti iloisesti, että tyhjähän se tosiaan on, reitti selvä. Seurasin toimintaa epäuskoinen ilme kasvoillani, mutta hätä oli tässä vaiheessa jo melkoinen, joten en jäänyt kyselemään miten Pepe arveli jonkun lukinneen itsensä ulkopuolelta vessaan tai miten kauan arveli kyseisen henkilön olleen lukkojen takana. Toisaalta kyllähän aina niin hauska "lukitse kaveri vessaan"-peli saattaa olla tunnettu seurapeli täälläkin päin. Niinhän voi käydä esimerkiksi äidilleni mökin ulkohuussissa, joko tarkoituksella tai vahingossa.

Alunperin meidän oli tarkoitus jatkaa suoraan Tofosta kohti pohjoista ja Zimbabwen läpi Victorian putouksille. Auton rengasepisodin vuoksi piti kuitenkin pakitella kuoppia ja sakkoja väistellen 10 tuntia taaksepäin Etelä-Afrikan puolelle vaihtamaan vuokra-auto uuteen ja lähteä sitten uudelleen yrittämään putouksille. Jostain syystä alkoivat kuitenkin juuri nyt touhuta vallankaappausta Zimbabwessa, joten voi olla, että joudumme jättämään sen väliin. Autovuokraamosta antoivat kaikesta huolimatta luvan viedä auto myös Zimbabwen puolelle, mutta ohjeistivat, että siellä on nyt sota eikä ehkä oikeasti kannattaisi sinne mennä. Jotenkin tuntuu, että jos tällä reissulla yhtä neuvoa noudattaa (ja toistaiseksi tuntuu, ettei olla noudatettu yhtäkään) niin se on ehkä tämä. Ulkoministeriökin laittoi sähköpostia, että nyt ei ole hyvä aika mennä osallistumaan Hararessa mielenosoituksiin. Mitään ei saa tehdä.

Rajan ylitys Mosambikista Etelä-Afrikkaan ei ollutkaan ihan yhtä leppoisa kuin päinvastoin. Osittain tietenkin ehkä siksi, että rajanylityspiste ei tällä kertaa ollut keskellä savannia, mutta myös paikallisilla saattoi olla osansa asiaan. Olimme saaneet Jarilta ohjeet, että Mosambikin puolella leima passiin ja autolapun vienti seuraavalle luukulle, järjestyksellä ei väliä. Etelä-Afrikan puolella suunnilleen samat uudelleen. Kuulostaa mielestäni varsin kohtuulliselta ja uskoisin, että suomalaisen koulujärjestelmän 16 vuotta hellimä henkilö tästä ehkä selviää. Siitä huolimatta automme ympärille kerääntyi heti sen pysähdyttyä 7 paikallista säätäjäPepeä, jotka olivat vakaasti sitä mieltä, että emme selviä ilman heidän apuaan. Kerroimme, että selviämme kyllä. Sen jälkeen kerroimme saman uudelleen vielä 18 kertaa. Heikoimmat olivat tässä vaiheessa karsiutuneet joukosta, mutta edelleen passintarkastusjonossa selkämme takana sinnikkäin säätäjä tyrkytti apuaan. Siinä vaiheessa meinasin lyödä. Teki myös mieli kysyä näyttääkö, että meillä on jokin ongelma selviytymisen kanssa, kun kuitenkin jo seisoimme passintarkastuksessa. Lopulta Pepe huomasi, ettei meiltä todennäköisesti saa huijattua rahaa, mutta auton luona palasi taas paikalle kertomaan, että autolappu pitää palauttaa luukulle. En tiedä pettyikö kovastikin, kun sanoimme että näin tehtiin, ihan ilman apua.

Etelä-Afrikan puolella touhu oli rauhallisempaa, muttei kuitenkaan yhtään ystävällisempää. Törmättiin kuitenkin erikoisuuteen, jota ei olla muualla nähty. Jakoivat nimittäin arrivals-aulassa kondomeja. Alueen HIV-tilastot huomioiden varmaan ihan hyvä idea, mutta tuossa vaiheessa olisimme mieluummin löytäneet ruokaa. Toivottavasti on kuitenkin menekkiä.

Forsmanin perheelle iso kiitos järjestelyistä, huipusta viikosta ja hyvästä seurasta!

Tero

Zauh!

Viikko Tofossa meni tosiaan ihan kuin siivilä. Pidempäänkin olisi tietysti voinut olla, mutta nyt justiinsa ei pystynyt. Sukelluskorttia tuli jatkettua ja nyt saakin sitten sukeltaa paljon syvemmissä vesissä. Siis kuvainnollisesti, ei mielenterveydellisesti. Parasta oli kuitenkin, ettei tullut oksennettua tällä kertaa ollenkaan. Viime kerralla tuppasi ihan kesken sukelluksenkin puhalluttamaan. Nimim. Aina pahoinvoivat ry.

Melkoisia otuksia tuolla vesissä kyllä liikkuu. Valashai nyt sinänsä ei kaikesta hypetyksestä huolimatta ollut kovin kummoinen. Sellainen noin 6m pitkä pötkylä, joka kyllä tajusi väistää lihavampaansa. Parempi niin. Meinasi tulla kahteentörmäys, mutta onneksi hän kuitenkin tajusi, ettei tuo Suomalainen ihrakasa kuitenkaan pysty siirtymään. Varmaan ajatteli, että mitä hittoa tuokin täällä tekee. Paremmin olisi ymmärtänyt, jos olisin ollut betonipainot jaloissa, kuten jossain päin maailmaa on tapana. Lievä vedenalainen alkoholin ja paskan tuoksu saattoi tietysti toimia oivana karkoitteena. Sitten tuli nähtyä sellainen hiton iso giant manta. Se olikin paljon siistimpi kaveri. Leppoisasti vaan leijaili Nemosta tutulle pesupaikalle, eikä juuri kummastellut kumipukuun ängettyä sukeltajaa. Harmi vaan, kun tuli syvällä puuskutettua taas kuin kovempikin urheilija, niin piti tietty nousta turhan aikaisin pinnalle.

Kivaa oli taas sukellella ja tosi huiput puitteet.

Eilen olikin tosiaan mielenkiintoinen erikoiskoe. Tarkoituksena oli tosiaan ajella varovasti ja 80km/h ylittämättä tuo noin 700km:n matka tänne Etelä-Afrikan puolelle Nelspruittiin. Onnistuttiinkin tavallaan. Matkallakaan ei ollut kuin Mosambikin puolella (410km) 13 poliisin pitämää check pointtia. Ei yhtään ärsyttävää. Noh, se nyt kuitenkin oli jotenkin tiedossa jo lähtiessä, eikä sinänsä nostanut kierroksia edes moottorissa. Lähtiessä piti vähän kysellä Forssilta neuvoja, että kannattaako ajaa pääkaupungin kautta, vai oikaista kesken olevaa kehätietä. Todettiin, että vaikkei tie ole kovin pahasti kesken, niin varsinaista kiertotietä ei ole olemassa, joten Fiestalla ei sieltä kannata kyllä edes yrittää. Varsinkaan, kun alueella oli pitänyt sadetta.

Noh, matkalla tietysti uudestaan viestiä Forssille, että ei tosiaan taideta oikaista, kun on ripotellut sen verran vettä. Jari tietty vastasi, ettei kannatakkaan, koska pääkaupungissakin kuulemma tulvii hieman, että kannattaa pysyä asfaltilla ja ajaa hiukan pidempi matka. Niimpä.

Jälkimmäisen melko selkokielisen kommunikaation jälkeen meni noin 15min ja tapahtui jotain, jonka seurauksena Fiestamme ui noin 40cm syvässä mutavellissä, puskuri palasina ja laumallinen "värittyneitä" -jos tiedätte mitä tarkoitan- pikkupoikia repimässä autoa lokasuojasta takaisin "kulku-uralle". Onnittelin tietysti itseäni mahtavasta rattisuorituksesta jälleen kerran ja mietin, että kannattipa tosiaan oikaista. Kirsille kerroin tilanteen nyt olevan sellainen, että olisi varsin mukavaa, jos autossa olisi hetken hiljaista. Olisi kuulemma ollut pyytämättäkin.

Nippusiteillä, rautalangalla ja leathermanillä etupää jälleen siirtolentokelpoiseksi ja jatkamaan opastajien viitoittamalla reitillä. Kaksi edellä mainittua "värittynyttä" pikkupoikaa juoksi edellä ja huitoi ohjaamaan autoa ties minne. Ei auttanut kuin seurata, kun isossa kuvassa peli oli jo kuitenkin hävitty.

Kun pääsimme tuon kuraprunnin loppusuoralle piti auto ottaa sivuun ja alkaa oikein miettimään, että miten paskaan kuntoon voi uusi auto 500m:n matkalla mennä. Voi se. Lisää nippusiteitä, niin alkoi pohjapanssarikin olemaan oletetulla paikallaan. PikkuPepeille kymppi euroissa ja matkaan. Sinänsä tietty mahtava oikaisu, kun ei ehkä hävitty toista tuntiakaan, verrattuna tuohon pidempään reittiin.

Rajalla Kirsi sai taas puhua. Hänen mielestään ei kuulemma olisi kannattanut oikoa. Perhesurma on kuulemma pahasta täälläkin, niin jäi tekemättä.

Hyviä yrityksiä oli RajaPepeillä taas. Ovat kuulemma ihan ainoita ketkä osaavat hoitaa juuri tämän ylityksen asiat. Ei juuri auta, vaikka kuinka kertoo, että on tästä menty ennenkin ja hyvin on päästy. Nyt tilanne oli tietenkin aivan erilainen ja he kyllä hoitavat tämän. Vähän taaloja käteen ja passit hänelle, niin hän kyllä leimaa ne molempiin maihin. Ihan sama onko henkilö itse paikalla vai ei, kunhan vaan passi on. Jos en tietäisi, että tuota tapahtuu ja herrat elättävät itsensä sillä, niin tekisi kyllä mieli kysyä, että kovinko paljon herra Pepe luulee olevansa esimerkiksi minun näköiseni, jos meinaa passini leimauttaa? Siis ihan jos vaikka jätetään typerät rastapipot, hippiparrat ja aurinkolasit huomioimatta? (Koska maailma on kiva paikka, en nähnyt tarvetta erikseen mainita hänen värittyneestä "kuosistaan" -jos tiedätte mitä tarkoitan.)

Passintarkastukseen jonottaessamme hän tuli vielä tarjoamaan palveluitaan, että hän kyllä hoitaa meidän autopaperit sillä aikaa, kun me jonotamme luukulle. Taas kerroin, että ei tarvitse, tiedän kyllä mitä niille tehdään. Tässä vaiheessa piti jo roikkua samalla Kirsin hihassakin ja kehoittaa Pepeä siirtymään sivumalle, etten pysty enää kovin kauaa pitelemään Kirsiä paikallaan.

Jälkeenpäin jäi tietysti vähän harmittamaan, etten ehtinyt kysymään häneltä, että millaisella veloituksella hän olisi siirtänyt tuon autolomakkeemme kahden metrin päässä olevalle luukulle ja jättänyt sen siihen, kuten asiaan kuuluu. Meiltä siihen meni noin 20sek, mutta ammattilaiselta se olisi käynyt varmaan vähän nopeampaan. Ehkä Pepekin olisi päässyt jopa toimiupseerin palkoille. Ja se on paljon se. -Onneksi ette tiedä mitä tarkoitan.

Päästiin rajoista yli kuten oletettiinkin ja nilkutettiin ihan perille asti. Hauska homma, kun ennen reissua rauhoittelin Kirsiä, ettei varmasti ajella pimeällä, ettei tietenkään ajeta. Nyt on tosiaan takana kolme varsinaista "ajopäivää" ja ollaan ihan jokaisella ajettu tuntitolkulla pimeässä. Välillä on tietysti hieman haastavaa, kun -luonnollisista syistä-, noita paikallisia ei ihan hirveästi erota tuolta yön keskeltä. Huomenna huristellaan Botswanaan ja siellä yöajelu on ehdottomasti kielletty, koska voi törmätä norsuun taikka apinaan. Leikkimielisesti voisi ajatella, että se mahdollisuus taitaa kyllä olla Suomessakin -tavallaan.

Aina tulee mieleen autokoulun kakkosvaihe, kun ajettiin pimeällä ajoradalla 60km/h ja läski opettaja heittää yhtäkkiä auton tuulilasille oljilla täytetyn mustan jätesäkin ja mouhoaa, kun et taas huomannut tuotakaan, että onko oppilaalla silmiä ollenkaan? No en hitto huomannut, että mitäpä jos tulisit pois sieltä ojasta, niin heitän sinut seuraavan oppilaan tuulilasille.

Ei tarvinnut heittää ja sain pitää ajokorttini.

Hertzillä saatiikin sitten vaihdettua auto tosi sukkelaan. Oltiin henkisesti varauduttu useiden tuntien paperivääntöön ja seinäkeskusteluun, mutta väärässä oltiin. Alle 45min ja taas oli toinen Fiesta alla. Ilmeisesti Ford on tuupannut kaikki Briteissä myymättä jääneet Fiestat tänne Hertzille vuokrattavaksi. Vuokraamo vielä upgreidasi automaattivaihteiseen versioon, joten nythän meidän kelpaa. Ollut vähän sopeutumista, kun ei tosiaan aluksi saatu automaattivaihteista autoa, vaikka kerroinkin vuokraamossa, että manuaalivaihteisen auton myynti on ollut Suomessa laitonta tällä vuosituhannella. No ei ehkä ole ollut, mutta olisi pitänyt olla.

Hieman epäselväksi jäi tietysti, että saako tällä uudella autolla, nyt mennä Zimbabween vai ei. Vuokraamon Mama kyllä kysyi heti alkuunsa, että tiedättehän, että siellä on sota? No ehkä vähän tiedettiin, mutta vältellään kyllä mielenosoituksia. Sitten konttoripäällikkö kertoi, että ette saa mennä Zimbabween, kun siellä on sota. Noh täyttelivät kuitenkin maastavientilappuja ja kun olimme poistumassa toimistosta uusien lappujen kanssa, niin päällikkö huutaa vielä peräämme, että älkää sitten menkö sinne Zimbabween, että siellä on sota. Juu ei mennä, seuraavalla lennolla Suomeen vai miten se meni. Noh autossa sitten katsottiin paperit vielä kertaalleen läpi, niin olihan niiden joukossa tietenkin konttoripäällikön allekirjoittama asiakirja auton maastavientiin Zimbabween. Hänellä on varmasti ollut juuri sellainen hetki, kun pää ei tiedä mitä kynä tekee.

Tarkkaan Mama kyllä auton kyyläsi ja kirjaili vahingot ylös, että saapa nähdä kuuluuko perästä. Tai siis tässä tapauksessa tietenkin etupäästä.

Hunajamäyrä

Tero

Taas pitäisi kirjoittaa ja sanat on vallan hukassa.

Mistäs sitä alottaisi. Päästiin tosiaan perille Johannesburgiin maanantai-aamulla ja erittäin hyvin nukutun lentokoneyön jälkeen suoraan vuokraamon tiskille hakemaan autoa. Sinänsä ei mitään huolta, koska kaikki oli tietysti sovittu jo valmiiksi Hertzin Marion kanssa, joka oli kuitenkin Eteläisen Afrikan asiakaspalvelupäällikkö. Niimpä. Muuten periaatteessa meni ihan hyvin, paitsi että mitään ei ollut valmiina. Vuokraamossa meni jälleen kerran samat pari tuntia, kuin viime kerrallakin. Ei ollut maastavientiasiakirjoja, vakuutuksia, eikä oikein mitään muutakaan valmiina. Eikä kukaan tietysti tuollaisista joutavista pikkuseikoista välitäkkään, koska tärkein kuitenkin vielä puuttui. Auto.

Mariohan oli tietysti asiakaspalvelukiimassaan tarjonnut siirtomaaherralle autoa, jota ei saanut viedä pois maasta ollenkaan. Siitä huolimatta, että sain parikin sähköpostia, jossa kaikki oli ok ja auto odottaa valmiina punaisen maton kera. Noh, aikamme kun väänsimme asiasta, niin saimme äärimmäisen hienon Ford Fiestan. Ei nyt ehkä ihan maasturi, eikä oikeastaan nelivetokaan, eikä oikeastaan juuri paljon muutakaan. Sen saimme kuitenkin viedä pois maasta ja ajaa vaikka Nekalan Wanhaan Tappiin, jos vaan kuukaudessa kerkeämme, ja jos se kestäisi. Vaan eipä tietenkään kestänyt.

Jotenkin tulee tästä maailmanlaajuisesta autovuokraamosta mieleen eräs työystävä, joka saattoi myydä vahingossa takavetomersun nelivetona. Nyt Olli tiedän miltä siitä ostajasta tuntui.

Ensin kävimme tietenkin safarilla. Oli aika huikeeta. Hitosti kaikenmoisia elukoita. Paljon norsuja ja kirahveja. Hauskaa, kun yleensä on tottunut Afrikassa siihen, että kun päänsä kääntää niin yhtäkkiä auton sivulasissa on pikimusta AfrikanPepe, jolla on todella paljon asiaa juuri minulle. Puistossa kun käänsi päänsä, niin sivulasista saatoi kurkistaa kirahvi, jolla taasen ei tuntunut olevan juuri mitään asiaa ainakaan minulle. Lähinnä ehkä ajatteli täysin samaa kuin minäkin noista -ei toivotuista- tirkistelijöistä. Pelkkää hyvää ja tosi kaunista, kuten aina. Kukkasia ja sellaisia.

Oli kuitenkin tosi kiva nähdä kirahvi. 

Emme kuitenkaan ottaneet SafariPepeä oppaaksemme ja tietenkin jäi se tärkein eläin puistosta näkemättä - Hunajamäyrä. Ensi kerralla pitää maksaa se 200e/nuppi. Pakkohan se on, vai mitä Ville? Ilman hunajamäyrää ei safarikaan ole safari ja kuka hitto piittaa jostain leijonasta?

Nonni ja mitäs sitten. Puistosta suhailimme tietysti tänne Mosambikin puolelle. Oli melkoisen haastava 4:n tunnin erikoiskoe pitkin kutakuinkin Fiesta-kelpoisia kulku-uria. Onneksi Forssi ajoi huoltoautolla edellä, joten ei huolta. Loppuviimeksi pätkä meni sitten kuitenkin yllättävän hyvin. Hitaasti, mutta hyvin. Autokin oli vielä siinä vaiheessa kovin ehjä.

Tiettyhän se piti sitten epähuomiossa ajaa suoraan asfaltissa olevaan järjettömään kuoppaan. Väistät yhtä ja samalla osut kolmeen. Perussetti. Ei mennyt kuin pölykapseli maata kiertävälle radalle ja vannekin näyttää siltä, kuin olisi jo matkalla sinne. Perse. Eipä se auttanut kuin laittaa hyvinkin soikea vanne takakoppaan ja iskeä vararengasta tilalle. Oli tosi turvallista vaihtaa, kun ympärillä pyöri poliiseja rynnäkkökivääreineen. Ihan kuin töissä. Järjestetään ympärille vartiot ja aletaan töihin. Oli tavallaan ihan siistiä. Vaikka olimmekin tulleet juuri KFC:ltä ja huoltoaseman pihalla. Mutta tavallaan. Rahatkin oli niin piukalla, ettemme kehdanneet häiritä huoltamoPepen päiväunia pienillä murheillamme.

Onneksi onnistuin pujottelemaan loput 4h melko hyvin. Nyt pitäisikin sitten selvittää, että mistä saamme uuden vanteen ja renkaan. Marion erittäin hyvin järjestämä vakuutus ja Hertzin tiepalvelu tuskin tarjoaa uutta osaa ihan nopeinta reittiä tänne Mosambikin korpeen. Noh ehkä sitten Zimbabwessa.

Toisaalta melko urpoa ajella ilman vararengasta, sitä voi vaikka ajella johkin monttuun. Kuulemma.

Joka Mosambikin reissun pakollinen sakkokin tuli tietysti "ansaittua". Viime kerrallahan olin varmasti ainoa ihminen koko maassa joka noudatti liikennesääntöjä ja nopeusrajoituksia, mutta silti sakko piti kirjoittaa, kun 7-paikkaisessa autossamme oli takapenkillä rinkkoja, eikä matkustajia. Tuossa vaiheessa luovuin toivosta ja aloin mukautumaan paikallisten ajorytmiin. Tällä kertaa sainkin sitten sakot ylinopeudesta, vaikka ajoinkin tietysti varovasti koska Fiestassa oli tilapäisajoon tarkoitettu vararengas alla. Kovasti konstaapeli näytti tutkan kuvaa, jossa oli kolme epämääräistä valonlähdettä ja alla joku nopeus. Minä oli kuulemma ensimmäinen tähti ja ajoin tosi kovaa. Ihan varmasti.

Kiistin tietysti kaiken ja sanoin, ettei tuo kuva kyllä todista mitään. Konstaapeli käski kuitenkin kovasti katsoa kuvaa ja kellon aikaa. Vakuudeksi näytti vielä omasta kännykästään kelloa ja kertoi, että minä se olin. Ei auttanut valkonaaman viisastella, että nyt pitääkin odotella vielä hetki, niin nähdään että kuka siellä oikeasti kaahaa, koska tutkan kello näytti edistävän pahasti. Tutka oli ottanut kuvan 17.56 ja konstaapelin kännykässä oli tässä vaiheessa väittelyä vasta 17.52. Vaikka katsoimme yhdessä kuvan kelloa ja kännykkää, niin konstaapelilla ei vaan leikannut, että mikä yhtälössä ei täsmää. Taas se hetki, kun puhut seinälle. Vähän sama kuin kertoisit Vasemmistonuorelle, että toimivassa yhteiskunnassa myös yksilöllä on jokin vastuu. Luonnollista karsintaa odotellessa, koska muut metodit lienee kielletty.

Noh konstaapelin mukaan säästetään kaikkien aikaa, jos nyt vaan maksan tosi nopeaan tonnin paikallista valuuttaa. Ei tarvi mennä asemalle maksamaan kahta tonnia ja plaa plaa plaa. Kyllä taas kiukutti. Paljon. Ei siinä mitään, tuollainen välimatkaraha kyllä kuuluu valitettavasti liikennekulttuuriin, vähän kuten joukkoliikenteessäkin, mutta kaverin ylimielinen asenne kyllä ärsytti. Normaalisti ovat edes vähän ystävällisiä, kun eipä tuo henkilökohtaisen kehitysapurahaston kasvattaminen taida olla kovin sallittua täälläkään. Ainakaan ilman, ettei maksa tasinkoa päällikölle. Noh, kello oli paljon ja kovasti väsytti, niin pakko se oli tietysti maksaa. Oli jotenkin säälittävää katsella, kun kaveri esitti kirjoittavansa sakkoa ja kopioivansa ajokortistani äärimmäisen hyödyllisiä tietoja lomakkeen reunaan. Näytti vähän samalta, kun itse testaa tuima ilme kasvoilla kuulakärkikynän toimivuutta paperin reunaan. Tuhat kertaa.

Mitäs sitten Tofossa. Vitsit, että on Forsmanin perhe saanut sukelluskeskuksen pikkuisen prameaan kuntoon. Tokihan koko paikka on muuttanut parin vuoden takaisesta visiitistä kylän parhaimmalle rantapaikalle, mutta valmistumassa on varmasti Eteläisen Afrikan hienoin sukelluskeskus. Ainakin jos vertaa kaikkiin niihin, joissa olen käynyt. (Yhdessä). Leikki ja asiat sikseen, on oikeasti tosi huikeeta seurata sivusta keskuksen kehitystä. On siinä ollut hitonmoinen työ ja varmasti on paljon ottanutkin, mutta on se myös tosi hieno. Huippua seurata, kun toiset pärjäävät oikeasti omalla työllään, eikä vaan olemisellaan, kuten ehkä jotkut jossain nimeltä mainitsemattomassa työpaikassa.

Sinänsä kesäloma on ollut vallan onnistunut. Eilen olimme jo molemmat ihan hukassa viikonpäivissä ja tuli hiukan kinattuakin niistä Kallen kanssa, ja oikeastaan olimme kaikki väärässä. Eli neljä väittelijää lisää ja joku olisi ollut oikeassa. Ihanaa, kaunista ja romanttisen tasavertaista.

Oikeastaan työhaasteet -nykyisin ehkä enemmän murheita, kuin haasteita- ovat unohtuneet kyllä totaalisesti. Hyvä tai huono, paha sanoa.

Kirsi

Kauas oli taas pikä matka. Kotoa 30 tuntia ensimmäiseen majoitukseen ja siinä vaiheessa saattoi jo vähän väsyttääkin. Sinänsä oli kyllä todella hauska lähteä, että kerrankin ei tiennyt yhtään mitä odottaa. Lentokoneessa katselin näytöltä karttaa ja totesin, että alapuolella on Libya, Keski-Afrikan tasavalta, Kongon demokraattinen tasavalta jne. Viimeistään silloin alkoi tuntua eksoottiselta. Olen jo pitkään sanonut Terolle, että pitäisi päästä johonkin missä on oikeasti erilaista ja nyt saattaa olla. Etelä-Afrikassa tosin söimme ensimmäiset ateriat McDonald'silla ja kreikkalaisessa ravintolassa. Niistä ei vielä ihan kauheasti eksotiikkaa irronnut, vaikka on kyllä sanottava, etten tiennyt että on mahdollista valmistaa niin paska hampurilainen. Lisäksi paikallisena erikoisuutena tarjolla oli double big mac, joka testin jälkeen osoittautui ilmeisesti tuplasti tavallista big macia kuivemmaksi. Jos tässä piakkoin kuitenkin testaisi jotain paikallisempaakin ruokaa. 

Lontoon lentokentällä käytiin taas joka reissun pakollinen lentokonekeskustelu. Katselin ikkunasta konetta, joka oli koko pituudeltaan kaksikerroksinen ja sanoin Terolle, että onneksi ei tuolla mennä, ei nimittäin lähde lentoon tuollainen. Kymmenen minuuttia myöhemmin Tero ilmoitti, että on muuten meidän kone tuo kaksikerroksinen. Tiedän, että joku on varmaankin laskeskellut mitä vaaditaan, että tuollainen mötikkä nousee ilmaan, mutta jos koneeseen mahtuu 800 matkustajaa niin eihän siinä ole mitään järkeä. Ettei vaan olisi insinöörille tullut laskuvirhe. Kuulemma nuo koneet on joku muu kuitenkin ennen meidän lentoa jo testannut, joten kyytiin vaan. Perille päästiin vaikkakin erittäin epäilyttävältä tuntui. 

Samalla lennolla meidän kanssa Lontooseen tuli muuten Laura Voutilainen ja Hovimuusikko-Ilkka. Seurustelevat näköjään. Jos ette vielä olleet Seiskasta lukeneet niin nyt tiedätte. 

Käytiin safarillakin. Oli huikea kokemus. Ajattelin etukäteen, että jos nyt jossain kaukaisuudessa pari norsua näkee niin hyvä on. Siellähän olikin sitten norsuja, kirahveja, seeproja, apinoita ja joitain peuran tyyppisiä ihan vaikka kuinka paljon pitkin tienpientareita, välillä ihan laumoittain. Kaikessa rauhassa hengailivat tuijottamassa turistia, mutta jäi kuitenkin sellainen vaikutelma, että olivat meistä vähemmän kiinnostuneita kuin me heistä. Nähtiin myös hyvin maastoutunut leijona,vilaus sarvikuonosta ja pala virtahevon selkää. Vain selkä, koska juuri sillä hetkellä virtahepo oli hieman väsynyt ja köllötteli lähes kokonaan veden alla. Oli kyllä hienoa, ehdottomasti menemisen arvoista vaikka matka puiston läpi kestikin n. 8 tuntia. Ja samapa se kun kuitenkin oltiin tulossa Mosambikiin, johon pääsi puiston läpi hienosti, kunhan ensin malttoi yöpyä yhden yön puistossa. Olihan sekin tietenkin kokemus katsella majoituksen takapihalla tähtiä keskellä afrikkalaista luonnonpuistoa. Niitä oli paljon. 

Rajan ylitys Mosambikiin sujui ennakko-odotuksista poiketen kivuttomasti ja elintasoero kyseisten maiden välillä tuli hienosti ilmi. Etelä-Afrikan puolella passintarkastajilla oli vielä tietokoneet, mutta Mosambikin puolella enää kynä ja erittäin hieno leimasin. Kirjoitustaitoakaan ei välttämättä paikallisella passimiehellä ollut, mutta sehän ei haittaa, koska me kyllä osaamme pyydettäessä täyttää maahantulokaavakkeesta myös ne kohdat, joissa lukee että viranomainen täyttää. Oli kuitenkin ehkä ystävällisin passintarkastaja, jonka olen tavannut ja olen ehtinyt tavata muutaman. 

Seuraava viikko meneekin sitten Mosambikissa Tofossa Forsmanin perheen kiusana. Hieno paikka. Sukellusta ja snorklausta on tarjolla ja mulle koiria rapsutettavaksi. Cocista löytyy, suklaata on vielä pikkuisen jäljellä, ruoka on hyvää, hyttysmyrkyt on viritelty valmiuteen ja aurinkoa riittää. Ihan vielä ei siis olla epämukavuusalueella. Yritys on kuitenkin kova. Jouduttiin vaihtamaan majapaikassa huonetta, koska joku toinen asiakas halusi välttämättä juuri sen huoneen, jossa ensin asuimme. Ei siinä mitään, muutimme 5 metriä vasemmalle ihan yhtä hyvään huoneeseen, jota sviitiksi kehuttiin. Kävi kuitenkin ilmi, ettei kyseisessä huoneessa toimi wc:n hana. Ei silti hätää, koska kuistilla on lavuaari, jossa voi pestä kätensä mikäli sellaista vessakäynnin jälkeen harrastaa. Koska sattui olemaan sadepäivä niin kävi myös ilmi, että vaikkei hanasta vettä tulekaan niin katosta tulee läpi sen verran, että koko kylpyhuoneen lattia on märkä. Eikä siinäkään mitään, mutta vessan yläpuolella on kuitenkin kämppämme toinen kerros, jonka läpi vesi on jo lorissut ennen päätymistään vessaan. Ehkä pieni virhe rakennusvaiheessa, mutta kun ei usein sada niin ei usein häiritsekään. Sitä paitsi edellisessä huoneessa kiukutti kun sängyn jouset painoivat selkää. Ei kiukuta enää, koska tässä uudessa huoneessa patjassa ei ole jousia ollenkaan. Asioilla on tapana järjestyä. 

Lähtiä

Tero:

Jaahas taas pitäisi lähteä, kuinka vastenmielistä. Kirjailempa tämänkin nyt sitten nopeasti Los Angelesin lentokentällä, koska kotona saattaa olla hiukan muutakin tekemistä ennen lähtöä. Lento Turun metropolialueelle laskeutuu valitettavasti Tukholman taajamaan, koska lento alueen pääkentälle olisi ilmeisesti ollut liian kallis. Noh, sieltä lähes yksityiskoneella kotiin ja kesälomille.

Mitäs sitä sitten tekisi. Olisi rauhassa kuukauden kotona, kävisi ehkä tasailemassa syksyä Kanarialla tms. Tai sitten vaihtoehtoisesti voisi lähteä 5:ksi viikoksi rypemään Afrikkaan. Päätimme lähteä Afrikkaan. Ei sitä kuitenkaan koskaan tiedä, jos vaikka keksisi mitä sitä alkaisi isona tekemään. Edellisen Afrikka-visiitin perusteella Pepellä ei ole paljon tekemisiin vaihtoehtoja tarjota, mutta oleiluun ainakin. Ehkä mä olisin hyvä siinäkin.

Kotona siis torstaina illalla ja perjantaiksi onkin luvassa oikein rentouttava vapaapäivä, kunnes lauantaina pitääkin alkaa hötkyilemään kesälomille.

Tai siis niin luulin. Olin tekemässä kaikessa rauhassa check in:ä lennolle, kunnes lentoyhtiön sivut kertoivatkin, että lento lähteekin vasta sunnuntaina. Kylläpä sieppasi. Auto ja hotellit varattu kuitenkin päivää aikaisemmin. Lentoyhtiö olisi tietenkin korjannut väärinkäsitykseni edulliseen 1021e/nuppi hintaan. Ei auttanut kuin soittaa Afrikan Pepelle ja alkaa järjestelemään kuvioita uusiksi. Piti ottaa rauhallinen aloitus lomaan, mutta alkuun meinasi ainakin syke vähän nousta.

Sain tosiaan vihdoin ja viimein autonkin reissulle varattua. Oli taas ihan yhtä vaikeaa kuin aina ennenkin. Saamaton reissaaja, painostava naisystävä ja savumerkkien tasolla toimiva viestintäkanava. Ensi kerralla koitan viidakkorumpuja. Ehkä Pepe innostuu sitten vastaamaan vähän paremmin. Noh, auto kuitenkin saatiin. Tai siis pitäisi saada. Valitettavasti jouduttiin tinkimään hinnassa/laadussa melkoisesti, mutta väliäkö sillä. Kirsi sitten työntää, jos jäädään jumiin, kun ei ole nelivetolava-autoa. Jos tulee kiire pois savannin kuraprunnista niin hosutkoon rauhassa.

Millaista reittiä sitten ajateltiin. Paha sanoa. Ensin mennään vähän rauhoittumaan safarille ja sieltä Forsseille sukeltamaan lisää virtaa kortteihin. Tällä kertaa pitää kuitenkin olla entistä tarkempana, ettei pilata hyvää lomaa sukeltamisella. Viime kerralla sitä oli lähes riesaksi asti. Meinasi jäädä vallan puuhastelut väliin. Tosin muulle reissuseuralle se oli varmasti hyvinkin ok, mutta kapelimestaria vitutti.

Forsseilta sitten olisi tarkoitus jatkaa jotain kautta ja jonkun maan läpi Victorian putouksille. Vielä on vähän paha sanoa, että minkä ja miten, mutta kaikki aikanaan. Saa nähdä millaisen maastavientiasiakirjan vuokraamo saa aikaiseksi, vai saako ollenkaan. Rahat niistäkin kumminkin kelpasi. Vaihtoehtoina on ajella Mozambikista joko Zimbabwen taikka sitten Botswanan kautta putouksille. Varuiksi otimme Mozambikiin multientry-visat, jos toisen meistä kulttuurishokki käy liian suureksi, niin voidaan pakitella takaisin Tofoon. Se on paha, kun on noita ennakkoluuloja.

Olen tässä kirjoitellessa seurannut tiettyjen Aasiasta olevien seurueiden touhua ja mekastusta täällä kentällä ja olen entistä vakuuttuneempi sivistyksestämme. En vain osaa kuvitella, että miten monta ihmistä tarvitaan ja millaisilla huitomis- sekä ääntelymenetelmin saadaan ohjattua kaksi varttuneempaa rouvaa vessaan. Kiire oli kuitenkin kova. Jos ei varsinaisilla ohjattavilla, niin ainakin sitten ohjaajilla. Toisaalta ymmärtäähän sen, että onhan se kiusallista istua 12h mummon vieressä, jolla on kuset housuissa. Olisi pitänyt mennä nurkan taakse ja peläyttää rouvat oikein kovasti.

Ja takaisin pitäisi sitten tulla itsenäisyyspäivänä. Saapa nähdä montako tekstiä saadaan aikaiseksi, mutta jos vanhat merkit paikkaansa pitää, niin Kirsi kirjoittaisi vaikka joka päivä ja mä koitan väenväkisin saada kammettua edes tekstin viikossa. Ei se ole niin helppoa. Pitäisi puuhastella kunnolla, niin saattaisi tämäkin sujua. Laitoin tuon Träkkerin taas pelaamaan, niin on sitten valmiina myös ensi vuoden Mongolian reissulle. Kunhan vaan saisin sen maasturin aikaiseksi. Tai sainhan jo yhden, mutta pitihän se myydä työkaverille lähes tuplahintaan. Antaa hyvän kiertää, vai mitä Olli?

Kartasta pitäisi kuitenkin osapuilleen näkyä missä meidän Rellu (pthyi…) luuraa. Vaikka hyvä auto se varmasti on, koska eihän Pepe sitä muuten meille vuokraisikaan. Eikä ainakaan kalliilla. Sääikkuna on kutakuinkin ennallaan ihan vaan kiusaksi. Toivottavasti se näyttää kovasti aurinkoista. Sitä kun ei täällä aavikolla ole ollut juuri ensikään. Turussa oli kuulemma vähän heikompaa ja kohta sen näen tietysti itsekin. Hiukan ehkä ylimielistä lähteä pelkillä sandaaleilla ja t-paidalla, vaikka tiesin, että paluu sattuu marraskuulle. Jotenkin oli tottunut siihen, että Turussa paistaa aina. Vähän niin kuin “Inyokern -sunshine capital of America”, “Turku - sunshine capital of the rest of the World.” Ei kun PR-delegaatiot liikkeelle ja Aurajoki täyteen condoleja.

Paitsi, että Urhohan totesi “massaturismista minä en kyllä pidä”. Ei sitten tehdäkkään niin. Tai noh, uhosi eräs Demaripresidenttikin jättävänsä Somalit rajalle. Yrittikin, mutta sitten tuli pari seuraavaa Demaripresidenttiä ja tulokset voi lukea iltapäivälehdistä. Hienoa.

Palataanko reissulle?

Eli siis huomenna junalla jonnekin esikaupunkialueelle ja sieltä sitten lento Lontoon kautta Johannesburgiin.

Kiva nähdä kirahvi.

Kirsi

Se olisi sitten lähdön hetki taas. Ei ollakaan oltu pidemmällä reissulla pitkään aikaan. Viime vuonnahan oltiin muutama kuukausi Jenkeissä, mutta sitä ei voi oikeastaan laskea, koska mikään ilman rinkkaa ja mahatautia ei ole reissu. Tällä kertaa on varmuudella ainakin toinen.

Matkakohdetta valitessahan käytiin taas tiukat neuvottelut. Lähinnä kuitenkin niin, että Tero oli päättänyt, että menemme Afrikkaan ja minä yritin estää tilanteen kehittymisen tähän suuntaan. Yritin esimerkiksi tarjota vaihtoehdoksi Boliviaa ja Perua,  mutta eipä tuo taipunut. Lisäksi on kuulemma olemassa sääntö, jonka mukaan 40 vuotta täyttänyt henkilö saa valita matkakohteen. Sinänsä kävi tuuri, ettei Tero ollut tälläkään kertaa päättänyt lähteä Somaliaan tai Libyaan. Myönsin siis tappioni, mutta huomautin kuitenkin keskustelun lopuksi, että Terosta mahtaa olla kiva olla kuukausi Karibian-risteilyllä, kun minä täytän 40 (ei lähiaikoina).

Kun matkakohdeneuvottelut oli käyty niin tein sen minkä aina ennenkin eli aloin selvittää mahtaako tuolta matkalta selvitä hengissä kotiin. Sehän käy näppärimmin ulkoministeriön matkustustiedotteita lukemalla. Virhe. Totesin nimittäin taas, että maa kuin maa niin ryöstöjä, puukotuksia, murhia ja luonnonkatastrofeja näyttäisi pukkaavan. Ja se on ihan sama lukeeko Zimbabwesta vai Ranskasta, samat jutut molemmissa. Alan yli 7 vuoden kokemuksella uskoa, että Tero on oikeassa, kun sanoo että Lonely Planet on ainoa kirja, josta kannattaa etsiä matkatietoa. Ei ala turhan paljon pelottaa, kun joka kohteeseen luvataan pelkkää auringonpaistetta ja pörröisiä eläimiä.

Matkavalmisteluthan on hoidettu niin, että lennot varattiin puoli vuotta sitten. Sen jälkeen meni n. 5 kuukautta, jonka aikana en ollut kiinnostunut koko matkasta juurikin koska ryöstöt, puukotukset jne. Onneksi kuitenkin matkakuume on viime viikkojen aikana noussut ja nyt olen pakkausta vaille valmis lähtöön. Onhan tässä tietenkin matkaan liittyviä murheita itse kullakin. Tero murehtii jo etukäteen, että matka on liian lyhyt ja minä huonoja sänkyjä. Ja korkeintaan ihan vähän murehdin ryöstöjä, puukotuksia, luonnonkatastrofeja, korruptiota, ruokamyrkytystä, malariaa, lavantautia, auton hajoamista, huonoja majoituksia, likaisuutta, rajanylityksiä ja coca-colan saatavuutta. Sen sijaan edellisestä pidemmästä reissusta poiketen en ole murehtinut reikävessoja. En osaa sanoa onko tarjolla pyttyä vai ei, mutta ilmeisesti olen sen verran vuosien varrella karaistunut, että  reikävessa (välillä ilman koppiakin) on asia, jonka kanssa pystyn elämään. En ole aivan varma pystynkö sen kanssa, jos coca-colaa ei saakaan joka paikasta.

Emme ole halunneet tehdä matkalle kovin tarkkaa reittisuunnitelmaa saatika aikataulua, mutta tarkoitus olisi startata safarilla ja mennä sitten joksikin aikaa Forsmanin perheen luo Mosambikiin. Majoituksia ei tietenkään etukäteen voi juurikaan varata kun sekä reitti että aikataulu on avoin, mutta muuten järjestelyt ovat hyvällä mallilla. Rokotukset otettuna, Malaronet hankittuna, ekat majoitukset valmiina ja hoitopaikka koiralle sovittuna. Autokin on ollut vuokrattuna jo monta päivää, joten senkään kanssa ei tullut oikeastaan edes kiire. Ja toisaalta kun kyseessä on roadtrip niin auton vuokraus on kuitenkin melko mitätön yksityiskohta.

Sinänsä kyllä hauska nähdä saadaanko minulle tällä matkalla aikaiseksi kulttuurishokkia lainkaan. Ensimmäisellä Aasian matkalla vuonna 2012 kärsin melko vakuuttavasta sellaisesta, mutta sen jälkeen on ollut helpompaa. Tietenkin näin jälkikäteen ajatellen tuntuu, että olisiko sitäkään nyt niin vakavasti tarvinnut ottaa, jos joku lapsukainen kuseksii junan nurkkaan tai jos hotellin omistaja ilmoittaa, että turhaan odotat puhdasta täkkiä sänkyysi, ei ole niitä tapana pestä. Eikä toisaalta viereisellä penkillä istuvan kiinalaispapan avoimesti päästämä pieru sen pahempi voi olla kuin suomalaisen miehenkään. Silti silloiset 1,5 kuukautta Aasiassa olivat yhtä hiljaista kauhunhuutoa. Saa nähdä miten käy nyt.

Ja hatunnosto taas kerran miehelle, joka ottaa naisensa mukaan reissuun vaikka ehkä aavistaa, että matkaan saattaa tälläkin kertaa sisältyä muutama synkempikin hetki.