Lähtiä

Tero:

Jaahas taas pitäisi lähteä, kuinka vastenmielistä. Kirjailempa tämänkin nyt sitten nopeasti Los Angelesin lentokentällä, koska kotona saattaa olla hiukan muutakin tekemistä ennen lähtöä. Lento Turun metropolialueelle laskeutuu valitettavasti Tukholman taajamaan, koska lento alueen pääkentälle olisi ilmeisesti ollut liian kallis. Noh, sieltä lähes yksityiskoneella kotiin ja kesälomille.

Mitäs sitä sitten tekisi. Olisi rauhassa kuukauden kotona, kävisi ehkä tasailemassa syksyä Kanarialla tms. Tai sitten vaihtoehtoisesti voisi lähteä 5:ksi viikoksi rypemään Afrikkaan. Päätimme lähteä Afrikkaan. Ei sitä kuitenkaan koskaan tiedä, jos vaikka keksisi mitä sitä alkaisi isona tekemään. Edellisen Afrikka-visiitin perusteella Pepellä ei ole paljon tekemisiin vaihtoehtoja tarjota, mutta oleiluun ainakin. Ehkä mä olisin hyvä siinäkin.

Kotona siis torstaina illalla ja perjantaiksi onkin luvassa oikein rentouttava vapaapäivä, kunnes lauantaina pitääkin alkaa hötkyilemään kesälomille.

Tai siis niin luulin. Olin tekemässä kaikessa rauhassa check in:ä lennolle, kunnes lentoyhtiön sivut kertoivatkin, että lento lähteekin vasta sunnuntaina. Kylläpä sieppasi. Auto ja hotellit varattu kuitenkin päivää aikaisemmin. Lentoyhtiö olisi tietenkin korjannut väärinkäsitykseni edulliseen 1021e/nuppi hintaan. Ei auttanut kuin soittaa Afrikan Pepelle ja alkaa järjestelemään kuvioita uusiksi. Piti ottaa rauhallinen aloitus lomaan, mutta alkuun meinasi ainakin syke vähän nousta.

Sain tosiaan vihdoin ja viimein autonkin reissulle varattua. Oli taas ihan yhtä vaikeaa kuin aina ennenkin. Saamaton reissaaja, painostava naisystävä ja savumerkkien tasolla toimiva viestintäkanava. Ensi kerralla koitan viidakkorumpuja. Ehkä Pepe innostuu sitten vastaamaan vähän paremmin. Noh, auto kuitenkin saatiin. Tai siis pitäisi saada. Valitettavasti jouduttiin tinkimään hinnassa/laadussa melkoisesti, mutta väliäkö sillä. Kirsi sitten työntää, jos jäädään jumiin, kun ei ole nelivetolava-autoa. Jos tulee kiire pois savannin kuraprunnista niin hosutkoon rauhassa.

Millaista reittiä sitten ajateltiin. Paha sanoa. Ensin mennään vähän rauhoittumaan safarille ja sieltä Forsseille sukeltamaan lisää virtaa kortteihin. Tällä kertaa pitää kuitenkin olla entistä tarkempana, ettei pilata hyvää lomaa sukeltamisella. Viime kerralla sitä oli lähes riesaksi asti. Meinasi jäädä vallan puuhastelut väliin. Tosin muulle reissuseuralle se oli varmasti hyvinkin ok, mutta kapelimestaria vitutti.

Forsseilta sitten olisi tarkoitus jatkaa jotain kautta ja jonkun maan läpi Victorian putouksille. Vielä on vähän paha sanoa, että minkä ja miten, mutta kaikki aikanaan. Saa nähdä millaisen maastavientiasiakirjan vuokraamo saa aikaiseksi, vai saako ollenkaan. Rahat niistäkin kumminkin kelpasi. Vaihtoehtoina on ajella Mozambikista joko Zimbabwen taikka sitten Botswanan kautta putouksille. Varuiksi otimme Mozambikiin multientry-visat, jos toisen meistä kulttuurishokki käy liian suureksi, niin voidaan pakitella takaisin Tofoon. Se on paha, kun on noita ennakkoluuloja.

Olen tässä kirjoitellessa seurannut tiettyjen Aasiasta olevien seurueiden touhua ja mekastusta täällä kentällä ja olen entistä vakuuttuneempi sivistyksestämme. En vain osaa kuvitella, että miten monta ihmistä tarvitaan ja millaisilla huitomis- sekä ääntelymenetelmin saadaan ohjattua kaksi varttuneempaa rouvaa vessaan. Kiire oli kuitenkin kova. Jos ei varsinaisilla ohjattavilla, niin ainakin sitten ohjaajilla. Toisaalta ymmärtäähän sen, että onhan se kiusallista istua 12h mummon vieressä, jolla on kuset housuissa. Olisi pitänyt mennä nurkan taakse ja peläyttää rouvat oikein kovasti.

Ja takaisin pitäisi sitten tulla itsenäisyyspäivänä. Saapa nähdä montako tekstiä saadaan aikaiseksi, mutta jos vanhat merkit paikkaansa pitää, niin Kirsi kirjoittaisi vaikka joka päivä ja mä koitan väenväkisin saada kammettua edes tekstin viikossa. Ei se ole niin helppoa. Pitäisi puuhastella kunnolla, niin saattaisi tämäkin sujua. Laitoin tuon Träkkerin taas pelaamaan, niin on sitten valmiina myös ensi vuoden Mongolian reissulle. Kunhan vaan saisin sen maasturin aikaiseksi. Tai sainhan jo yhden, mutta pitihän se myydä työkaverille lähes tuplahintaan. Antaa hyvän kiertää, vai mitä Olli?

Kartasta pitäisi kuitenkin osapuilleen näkyä missä meidän Rellu (pthyi…) luuraa. Vaikka hyvä auto se varmasti on, koska eihän Pepe sitä muuten meille vuokraisikaan. Eikä ainakaan kalliilla. Sääikkuna on kutakuinkin ennallaan ihan vaan kiusaksi. Toivottavasti se näyttää kovasti aurinkoista. Sitä kun ei täällä aavikolla ole ollut juuri ensikään. Turussa oli kuulemma vähän heikompaa ja kohta sen näen tietysti itsekin. Hiukan ehkä ylimielistä lähteä pelkillä sandaaleilla ja t-paidalla, vaikka tiesin, että paluu sattuu marraskuulle. Jotenkin oli tottunut siihen, että Turussa paistaa aina. Vähän niin kuin “Inyokern -sunshine capital of America”, “Turku - sunshine capital of the rest of the World.” Ei kun PR-delegaatiot liikkeelle ja Aurajoki täyteen condoleja.

Paitsi, että Urhohan totesi “massaturismista minä en kyllä pidä”. Ei sitten tehdäkkään niin. Tai noh, uhosi eräs Demaripresidenttikin jättävänsä Somalit rajalle. Yrittikin, mutta sitten tuli pari seuraavaa Demaripresidenttiä ja tulokset voi lukea iltapäivälehdistä. Hienoa.

Palataanko reissulle?

Eli siis huomenna junalla jonnekin esikaupunkialueelle ja sieltä sitten lento Lontoon kautta Johannesburgiin.

Kiva nähdä kirahvi.

Kirsi

Se olisi sitten lähdön hetki taas. Ei ollakaan oltu pidemmällä reissulla pitkään aikaan. Viime vuonnahan oltiin muutama kuukausi Jenkeissä, mutta sitä ei voi oikeastaan laskea, koska mikään ilman rinkkaa ja mahatautia ei ole reissu. Tällä kertaa on varmuudella ainakin toinen.

Matkakohdetta valitessahan käytiin taas tiukat neuvottelut. Lähinnä kuitenkin niin, että Tero oli päättänyt, että menemme Afrikkaan ja minä yritin estää tilanteen kehittymisen tähän suuntaan. Yritin esimerkiksi tarjota vaihtoehdoksi Boliviaa ja Perua,  mutta eipä tuo taipunut. Lisäksi on kuulemma olemassa sääntö, jonka mukaan 40 vuotta täyttänyt henkilö saa valita matkakohteen. Sinänsä kävi tuuri, ettei Tero ollut tälläkään kertaa päättänyt lähteä Somaliaan tai Libyaan. Myönsin siis tappioni, mutta huomautin kuitenkin keskustelun lopuksi, että Terosta mahtaa olla kiva olla kuukausi Karibian-risteilyllä, kun minä täytän 40 (ei lähiaikoina).

Kun matkakohdeneuvottelut oli käyty niin tein sen minkä aina ennenkin eli aloin selvittää mahtaako tuolta matkalta selvitä hengissä kotiin. Sehän käy näppärimmin ulkoministeriön matkustustiedotteita lukemalla. Virhe. Totesin nimittäin taas, että maa kuin maa niin ryöstöjä, puukotuksia, murhia ja luonnonkatastrofeja näyttäisi pukkaavan. Ja se on ihan sama lukeeko Zimbabwesta vai Ranskasta, samat jutut molemmissa. Alan yli 7 vuoden kokemuksella uskoa, että Tero on oikeassa, kun sanoo että Lonely Planet on ainoa kirja, josta kannattaa etsiä matkatietoa. Ei ala turhan paljon pelottaa, kun joka kohteeseen luvataan pelkkää auringonpaistetta ja pörröisiä eläimiä.

Matkavalmisteluthan on hoidettu niin, että lennot varattiin puoli vuotta sitten. Sen jälkeen meni n. 5 kuukautta, jonka aikana en ollut kiinnostunut koko matkasta juurikin koska ryöstöt, puukotukset jne. Onneksi kuitenkin matkakuume on viime viikkojen aikana noussut ja nyt olen pakkausta vaille valmis lähtöön. Onhan tässä tietenkin matkaan liittyviä murheita itse kullakin. Tero murehtii jo etukäteen, että matka on liian lyhyt ja minä huonoja sänkyjä. Ja korkeintaan ihan vähän murehdin ryöstöjä, puukotuksia, luonnonkatastrofeja, korruptiota, ruokamyrkytystä, malariaa, lavantautia, auton hajoamista, huonoja majoituksia, likaisuutta, rajanylityksiä ja coca-colan saatavuutta. Sen sijaan edellisestä pidemmästä reissusta poiketen en ole murehtinut reikävessoja. En osaa sanoa onko tarjolla pyttyä vai ei, mutta ilmeisesti olen sen verran vuosien varrella karaistunut, että  reikävessa (välillä ilman koppiakin) on asia, jonka kanssa pystyn elämään. En ole aivan varma pystynkö sen kanssa, jos coca-colaa ei saakaan joka paikasta.

Emme ole halunneet tehdä matkalle kovin tarkkaa reittisuunnitelmaa saatika aikataulua, mutta tarkoitus olisi startata safarilla ja mennä sitten joksikin aikaa Forsmanin perheen luo Mosambikiin. Majoituksia ei tietenkään etukäteen voi juurikaan varata kun sekä reitti että aikataulu on avoin, mutta muuten järjestelyt ovat hyvällä mallilla. Rokotukset otettuna, Malaronet hankittuna, ekat majoitukset valmiina ja hoitopaikka koiralle sovittuna. Autokin on ollut vuokrattuna jo monta päivää, joten senkään kanssa ei tullut oikeastaan edes kiire. Ja toisaalta kun kyseessä on roadtrip niin auton vuokraus on kuitenkin melko mitätön yksityiskohta.

Sinänsä kyllä hauska nähdä saadaanko minulle tällä matkalla aikaiseksi kulttuurishokkia lainkaan. Ensimmäisellä Aasian matkalla vuonna 2012 kärsin melko vakuuttavasta sellaisesta, mutta sen jälkeen on ollut helpompaa. Tietenkin näin jälkikäteen ajatellen tuntuu, että olisiko sitäkään nyt niin vakavasti tarvinnut ottaa, jos joku lapsukainen kuseksii junan nurkkaan tai jos hotellin omistaja ilmoittaa, että turhaan odotat puhdasta täkkiä sänkyysi, ei ole niitä tapana pestä. Eikä toisaalta viereisellä penkillä istuvan kiinalaispapan avoimesti päästämä pieru sen pahempi voi olla kuin suomalaisen miehenkään. Silti silloiset 1,5 kuukautta Aasiassa olivat yhtä hiljaista kauhunhuutoa. Saa nähdä miten käy nyt.

Ja hatunnosto taas kerran miehelle, joka ottaa naisensa mukaan reissuun vaikka ehkä aavistaa, että matkaan saattaa tälläkin kertaa sisältyä muutama synkempikin hetki.